Haudastaan suosioon nousseiden kirjailijoiden monilukuiseen joukkoon kuuluvat niin Franz Kafka kuin Stieg Larssonkin, mutta kerhon kunniapuheenjohtajan paikalla istuu toistaiseksi yhdysvaltalainen Herman Melville (1819–1891).

Valaanpyytäjänäkin seikkaillut Melville aloitti kirjallisen uransa ronskeilla Etelämeren kuvauksilla Taipii ja Omu. Kertomukset saavuttivat kohtuullista menestystä, mutta Melvillen kolmas, vertauskuvallistakin kerrontaa sisältänyt teos Mardi keräsi kuraa niin kriitikoilta kuin yleisöltäkin. Vastaanotosta säikähtänyt Melville palasi suoraviivaisten meriseikkailujen pariin kahdella seuraavalla kirjallaan, kunnes alkoi kirjoittaa valtaisalla kiihkolla filosofista ja allegorista valaanpyyntiromaaniaan, Moby Dick.

Tarinassa nuori Ismael pestautuu merimieheksi valaanpyyntialus Pequodille, jonka salaperäinen vanha kapteeni Ahab vannoo kostoa Moby Dickiksi kutsutulle valkoiselle kaskelotille, kuolemattomuuden auraa kantavalle pedolle, joka on vienyt hänen toisen jalkansa.

Moby Dick on lähes tuhatsivuinen eepos, jonka Melville kirjoitti vain puolessatoista vuodessa. Teos kärsii (hämmästyttävästä) yksityiskohtaisuudesta, massiivisesta pohjustuksesta, hieman hassusta dramatisoinnista ja tapahtumien tyhjäkäynnistä – kuten moni muukin klassikko. Toisaalta se on äärimmäisen perinpohjainen kertomus elämästä valaanpyyntialuksella, yhden miehen monomaniasta sekä samalla jättimäinen kirjallinen vertauskuva pahan ja hyvän ottelusta, jossa lukija saa päättää kuka on paha: valas vaiko ihminen.

Mielenkiintoista muuten, että Melville pohtii vuonna 1851 ilmestyneessä romaanissaan tehosaalistettujen valaiden mahdollista sukupuuttoa, mutta päätyy siihen, että meri on niin laaja laidun, että kaskelotti on lajina kuolematon. Tuohon aikaan kaskelotteja pyydettiin niiden sisältämän öljyn ja ambran vuoksi jopa 13 000 yksilöä vuodessa, nelisenkymmentä vuoden jokaisena päivänä. Melville olisi saattanut olla väärässä ellei kaskelottia olisi lopulta rauhoitettu 1980-luvulla.

Moby Dickin kunnianhimoinen laajuus jakaa teoksen tapahtumavetoisiin ja filosofisiin sekä taustoittaviin lukuihin. Jos selvittää ensyklopediset luvut, esimerkiksi kaskelottien anatomiasta tai vaikkapa traanin keittämisestä ja harppuunan kannattimesta, sitä saattaa havahtua ryskeeseen aitiopaikalta, yhdestä valasveneistä kesken kaskelotin kaadon, jota Melville kuvaa pikkutarkasti sen kaikessa brutaaliudessaan. Väkevän näytöksen innoittamana lukija saattaa selvitä Ahabin kyydissä halki Etelä-Kiinan meren ja loppunäytökseen Tyynellemerelle asti. Varmaa se ei ole, vaikka ei nyt Alastalon salissa istutakaan.

Moby Dick sai ilmestyessään penseän vastaanoton. 3 000 kappaleen painos ei käynyt kaupaksi, ja Melville painui unohduksiin aikalaistensa keskuudessa. Viimeiset työkykyiset vuotensa hän elätti itsensä tullivirkailijana ja runoilijana, joskin hänen oli vaikea löytää töilleen kustantajaa. Kuvaavaa, että New York Timesin parin rivin kuolinuutisessa Melvillen suurtyö oli kirjoitettu väärin: Mobie Dick.

30 vuotta Melvillen kuoleman jälkeen romaani alkoi valloittaa uutta, aiempaa laajempaa lukijakuntaa mutta ei edelleenkään vakuuttanut kaikkia. Kuuluisa merikirjailija Josepf Conrad totesi, että Moby Dickissä ei ole ainuttakaan kelvollista riviä. Nykyään teoksen katsotaan kuuluvan amerikkalaisen kirjallisuuden tärkeimpiin romaaneihin. Moby Dick on aikojen saatossa myynyt miljoonia kappaleita ja kirjailija on saanut neronleiman kalloonsa.

Ehkä Melville aavisti oman ja kirjansa kohtalon.

”Jos testamenttini toimeenpanijat tai pikemminkin velkojani, löytävät kuolemani jälkeen jonkin arvokkaan käsikirjoituksen, niin katson kaiken mahdollisen kunnian siitä kuuluvan valaanpyynnille”, lausuu romaanin kaikkitietävä kertoja, nuori Ismael.

Toden totta: Moby Dick osoittautui kuolemattomaksi.