Alle kouluikäisten lasten perehdyttäminen veneilyyn on samalla mukavaa yhdessä olemista ja ankaraa vahtimista. Vaikka itse on aloittanut veneilyn parikuukautisena enemmänkin passiivisesti ja pitkälti alle kouluikäisenä aktiivisemmin, ei muistot noilta ajoilta paljoa auta – jos mitään – omien lasten kanssa.
Ensimmäinen veneretki seitsemän- ja viisivuotiaan kanssa ei suorastaan jännittänyt, mutta kevyt huoli oli jossain takaraivossa.
Liivit päälle autolla ja laiturille. Kuljetaan keskellä laituria, eikä kurkita reunoilta. Eikä varsinkaan juosta!
Matka veneelle ei ollut pitkä ja se sujui ongelmitta. Nostin tavarat laituriin kyljittäin kiinnitettyyn veneeseen ja autoin isomman lapsista avotilaan, sitten pikkusiskon. Käytiin läpi vähän miten veneessä ollaan: ei roikuta laidalla, pidetään kiinni ja liivit on koko ajan päällä.
Päräytin Pentan tulille ja tehtiin lähtöä. Lapsia jännitti, isää ei enää niinkään.
Nousin laiturille irrottamaan köydet. Perä irti ja köysi veneeseen, sitten keulaköysi. Mutta! Virtaus ja pieni tuulenvire painoivat venettä irti laiturista ja väli kasvoi koko ajan. Se aiheutti pientä hosumista. Heitin keulaköyden etukannelle ja astuin toisella jalalla veneen sivukannelle, mutta toinen oli laiturilla.
Tapahtui se klassinen. Vene jatkoi valumista, minun haara-asentoni leveni, kunnes… Putosin veneen ja laiturin väliin, ilman liivejä. Onneksi osaan uida ja nousin uimatason kautta takaisin veneeseen. Vettä valuvana vannotin estottomasti nauravia lapsia, että ei näin. Älkää tehkö niin kuin isä tekee, vaan niin kuin isä sanoo. Ehkä vetinen esimerkki tehosi. Eivät nuo ole tähän mennessä veneestä pudonneet. Mutta jaksavat muistuttaa.
