Erilaisille venetyypeille on kehittynyt aikojen saatossa niitä kuvaavia termejä. On perämoottoriveneitä, tuulilasiveneitä, HT-veneitä ja matkaveneitä, purjeveneistä puhumattakaan. Kaikki nuo ovat enemmän tai vähemmän virallisia termejä. Siimavene on yksi termeistä, jota käytetään vain kalastusveneistä. Ja nimenomaan puhuttaessa uppoumarunkoisista meriläisistä eli fiskareista.
Käsitteenä siimavene on varsin laaja ja kattaa kirjavan joukon erilaisia veneitä. Yhteistä niille on se, että ollakseen siimavene, on sillä pitänyt kalastaa avomerellä lohta ajosiimalla.
Ajosiimakalastus oli Suomenlahdella yleistä vielä 80-luvulla. Aktiivisinta se oli itäisellä Suomenlahdella, missä ammattikalastajien lisäksi myös moni harrastelija sai joskus tienattua saaliinsa myynnillä.
Mielikuvia
Lohen sanotaan olevan niin arvokas kala, että sitä kannattaa pyytää, vaikka ei saisikaan saalista. Kun saalista halutaan, täytyy kalastukseen käytettyjen välineiden olla ensiluokkaisia.
Veneiden myynti-ilmoituksissa ostokuumetta potevalle siimavene-sanalla luodaan helposti kuva merikelpoisesta ja vakaasta veneestä. Pelkkä moottorivene ei lupaa mitään, mutta siimavene! Siinä on jotain.
”Siimavene-sanalla voi myynti-ilmoituksessa myös vihjata ostajalle jo etukäteen, ettei vene ehkä ole viimeisen päälle siloteltu ja varusteiltaan mukava huvialus”, kotkalainen veistäjä Veijo Sorvari huomauttaa.
Esimerkiksi vessan virkaa saattoi toimittaa isossakin veneessä suomalaisten suosikkituote, ilmaisena saatu muoviämpäri.
Suomenlahti antoi saalista.
Tiukat vaatimukset
Kauniina kevätaamuna meri saattaa olla peilityyni. Silloin kalassa voisi olla vaikka soutuveneellä.
Meri osaa myös hämätä. Se voi muuttua rauhallisesta nopeasti rajuksi ja riehuvaksi. Siimakalastus ei ole koskaan ollutkaan lasten ja lälläreiden puuhaa. Pahimmillaan se voi syödä miehen.
Jo 1970-luvun puolivälissä mukana siimoilla kalastamassa ollut Veijo Sorvari listaa tärkeimpiä siimaveneen ominaisuuksia.
”Siimavene on sellainen, millä voi mennä ulos kovassa kelissä”, Sorvari aloittaa.
”Veneen on oltava vakaa ja kantava. Sen on kestettävä kovaa keliä, eikä se saa ottaa vettä sisään. Mukavuudet ovat toissijainen asia. Kunhan on jonkinlainen lämmitys ja keitin. Merellä joudutaan olemaan pitkään”, Sorvari listaa.
Kantavuutta tarvitaan, koska painoa kertyy kalastusvälineistä. Siimalaatikko, merkkilippujen ja tapsien painot, syöttikalat ja jäälaatikko/pakastin saaliille nostavat veneen painoa melkoisesti. Jos siimaveneenä on etuhytillinen malli, kasaantuu paino veneen perään, mikä edellyttää perästään kantavaa runkoa.
”Etuhytti myös antaa suojan viimalta ja roiskeilta, kun siimaa lasketaan ja nostetaan”, Veijo Sorvari kuvailee omaa venesuosikkiaan.
Parhaillaan Veijo Sorvarin veistämöllä Kotkassa Katria muokataan paremmin tähän päivän sopivaksi huviveneeksi.
Toinen koulukunta suosii etuosasta avointa venemallia. Siinä ollaan kuitenkin alttiina tuulelle. Veneisiin alkoikin ilmestyä pikkuhiljaa keulapakkoja, joilla pyrittiin suojaamaan kalastajia. Siiman käsittely onnistuu kahdelta, mutta silloin avotilaan on asennettava toinen ohjauspiste. Jos veneessä on kolmen hengen miehistö, ajaa yksi venettä ja kaksi muuta hoitavat syötityksen ja siiman laskun.
Summalaisiin veneisiin perehtynyt Timo Suomalainen kertoo normaalin summalaisen veistokaarien välin olleen 60 senttiä ja niiden väliin laitettiin kaksi painokaarta.
”Siimamiehet halusivat kaariväliksi 40 senttiä ja väliin yhden painokaaren”, hän kuvailee.
Rungosta haluttiin heti tukevampi.
”Kun kalastaja tilasi uuden veneen, haluttiin yleensä myös keula korkeammaksi kuin vanhassa veneessä. Myös kaaret haluttiin aina paksummasta tavarasta kuin tavallisissa huviveneissä”, Suomalainen kuvaa.
Timperin veljesten veistämöltä Summasta on lähtenyt monta kaunislinjaista siimavenettä. Ajohytin katolla on monille itäisen Suomenlahden kalaveneille tyypillinen ”Sapokan tutka”, joka antaa suojan kipparille seisten ajettaessa.
Tekijä ei ole ilmeisesti varmasti tiedossa, mutta siimaveneessä näkyy paljon piirteitä Suurnäkin veneistä.
Pitkin rannikkoa
Summassa siimaveneitä tekivät useat veistäjät ja veistämöt, kuten Seppo Suurnäkki, Timperin veljekset ja mainittakoon myös ammatikseen kalastanut Veli-Matti Sakki. Myös Pertti Suortti tunnetaan kalaveneistään ja muutaman siimaveneen tekivät myös Markku ja Urpo Seppälä.
Kaikki siimaveneet eivät ole summalaisia. Niitä tehtiin muuallakin pitkin rannikkoa, kuten Haapasaaressa, Kaunissaaressa, Loviisassa ja Porvoon saaristossa. Siimakalastukseen kelvollisia veneitä tehtiin pitkin koko Suomen rannikkoa.
Esimerkiksi Arto Mattilan veistämöltä Siltakylästä lähti kymmeniä meriläisiä ja Kärkkäisen veistämöllä Pyhtään Keihässalmessa tehtiin vahvoja lasikuituveneitä, jotka kelpasivat kalastajille ja viranomaisille.
”Oikeat aineet oikeaan paikkaan”, muistuttaa Veijo Sorvarikin.
Myös puurunkoisia siimaveneitä vahvistettiin usein pellittämällä tai lasikuiduttamalla vesilinjan alapuoliset osat. Silloin veneellä pystyi liikkumaan vielä syysvesillä, kun meri alkoi jäätyä.
Lujitemuovinen yli 10-metrinen Molva edustaa siimaveneitä, joiden rakennusmateriaali on jotain muuta kuin puuta. Keihässalmen veneveistämön vuonna 1975 tekemä vene on erittäin vahva ja yhä edelleen käytössä Kotkassa.
Seppo Suurnäkki teki paljon isoja merikelpoisia veneitä kalastajille. Osa lähti veistämöltä puolivalmiina, jotkut tehtiin valmiiksi asti.
Äijät hoosaa kannella
Pertti Raasun isojen kalastusveneiden linjoissa tavoiteltiin myös merikelpoisuutta. Siimakalastukseen tarkoitettuja troolarimaisia veneitä syntyi häneltä noin 30. Niitä ei lasketa ”summalaisiksi”, vaikka ne tehtiinkin samalla ilmansuunnalla. Summalaisissa oli pohja pitempi ja keula sekä perä olivat pyöreämmät linjoiltaan.
Raasun rimaveneissä oli terävä keula ja osittain myös perä, jolloin ne pystyi rakentamaan periaatteessa ilman ”pasuttamista” eli kolmen sentin levyisiä rimoja ei tarvinnut pehmittää höyryllä. Rima taipui yleensä ilman höyrytystä. Joissain isommissa veneissä, joissa käytettiin viiden sentin levyisiä rimoja, Pertti Raasukin pasutti varsinkin veneen perässä rimoja, jolloin höyrytetty ”rima taipui kuin nahkaremmi”, kuten hän itse asian ilmaisi. Rimarakenne oli nopea tehdä ja joinain vuosina valmistui kaksikin isoa venettä. Pääasiassa isommat veneet olivat troolarityyppisiä eli ohjaamo oli takana ja edessä oli avointa kansitilaa.
– Silloin kippari näkee koko ajan mitä ne äijät hoosaa siellä kannella, Pertti Raasu itse kuvaili reilut 20 vuotta sitten.
Itse tekemällä vesille
Veistäjät eivät aina tehneet koko venettä. Jotkut asiakkaat tilasivat rungon ja kansirakenteet joltain tunnetulta veistäjältä. Joillekin riitti köli ja kaaret. Rimarunko naulattiin itse kasaan.
Seppo Suurnäkki esimerkiksi teki paljon puolivalmiita veneitä, sillä hän oli todennut sen olevan itselleen edullisempaa kuin tehdä täysin valmiita veneitä. Asiakas teki veneen sisustuksen, moottorin ja muiden laitteiden asennukset sen jälkeen itse.
Jos perusmoottorit olivat 50–80 hevosvoimaa, haluttiin siimaveneeseen yleensä heti vähintään 100 hevosvoiman moottori. Monissa isommissa veneissä kannen alla jyrisi 6-sylinterinen vapaasti hengittävä diesel, joka oli ostettu käytettynä vanhasta linja-autosta tai kuorma-autosta.
Useimmiten kalavene oli työkalu, eikä varmasti täyttänyt kaikilta osiltaan huviveneiltä odotettuja mukavuuksia. Myöhemmin monien veneiden sitäkin puolta on muokattu ja parannettu, kun ammattimainen tai edes puoliammattimainen kalastaminen on jäänyt toisarvoiseen asemaan.
Oli myös niitä, jotka tekivät koko veneen itse. Monille se oli taloudellisesti ainoa mahdollisuus saada itselle oma vene.
Monille iso merikelpoinen siimavene on jotakuinkin sellainen kuten kotkalainen Mamik II.
Tämän jutun kuvissa näkyy Mamik II -niminen vene. Sen omistaja, Henry Pakkanen, teki oman metsänsä puista itse koko veneen. Mamik kakkosta oli edeltänyt jo yksi Mamik, joka oli ikään kuin harjoituskappale.
”Alkuperäiset noin 10-metrisen rungon kaarisuunnitelmat olen minä suurentanut lapsuudenkotini yläkerrassa, jotta saatiin alkuperäisen Mamikin tilalle rakennettua tuo isompi”, kertoo Pakkasen tytär Mari Hirsikallio, jonka ottamia kuvia on tässäkin jutussa.
Pakkanen oli saanut kaarikuvat suunnittelijalta 1970-luvulla, kun ensimmäistä Mamikia alettiin rakentaa. Mari Hirsikallio arvelee, että ne ovat vieläkin hänen lapsuudenkotinsa vintillä ja olisi ehkä aika pelastaa ne sieltä!
Siimaveneillä kalastus on nyt lähinnä kadonnutta kansanperinnettä, eikä paluuta nostalgisiin lohivuosiin ole näkyvissä. Siitä pitävät huolen halpa Norjan kassilohi, yleinen kalakantojen väheneminen ja monet kalastusrajoitukset.
Suomenlahden siimaveneet eivät silti ole ihan pian katoamassa vesiltämme. Veneiden varustelu vain on muuttunut käyttötarkoituksen muokkautuessa enemmän huviveneilyn suuntaan. Ämpärin sijasta monissa veneissä on jo oikea vessakin.
