Karibian-purjehduksella on unelmaloman maine, jopa monen paatuneimman moottoriveneilijänkin mielissä. Syystäkin. Paratiisimaiset saaret, aurinko, tasainen lempeä lämpö, rento elämänmeno ja värikylläisyys, joka ylittää odotukset ja kuvitelmat. Kuinka turkoosia voikaan turkoosi olla, hämmästelin esimerkiksi Tobago Caysiin rantautuessamme.
Saint Lucian sumuisia vuoria mereltä käsin ihastellessamme olo oli kuin keskellä elokuvaa. Vain Johnny Depp puuttui – mutta hänenkin elokuvan jalanjäljille pääsimme purjehduksemme toisena päivänä.
Jokainen kahdeksanpäiväisen purjehduksemme seitsemästä saaresta toi esiin uutta ihmeteltävää, kuten merikilpikonnia, sympaattisia pieniä rantabaareja ja tietysti rantoja, joista moni näkee päiväunia marraskuun räntäsateessa.
Lähtösatamamme Le Marin oli Martiniquella sijaitseva eloisa ja suojaisa satama, joka tunnetaan Karibian yhtenä suurimmista purjevenesatamista.
Reipas purjehdusporukkamme asettautuneena yhteiskuvaan.
Hyvät olosuhteet
Karibiallakin, kuvankauniista miljööstä ja ikuisesta auringosta huolimatta, meri on meri, ja onnistuneen purjehdusloman takaa vankka tietotaito, kokemus ja huolellinen suunnittelu. Tämän ymmärsin minäkin, vaikka olin osallistumassa vasta elämäni toiselle pidemmälle purjehdusreissulle.
Onneksi tiesin veneemme kapteenin, Purjelaivasäätiönkin kipparina toimivan Bent Lindforsin, olevan jo konkariseilaaja myös Karibianmerellä. Hän on vuosien mittaan tehnyt ainakin parikymmentä purjehdusreissua Karibialla.
”Jos on purjehtinut Suomessa ja osaa käsitellä venettä, ei purjehtiminen sen vaikeampaa Karibiallakaan ole, päinvastoin. Mutta toki on tärkeää tietää, miten käyttäytyä ja toimia, missä on satamia ja mistä saa apua tarvittaessa”, Lindfors sanoo.
Tunsin konkarikapteenin veneessä oloni turvalliseksi purjehduksen aloittelijanakin. Ilman kokenutta kipparia en kyllä tällaiseen reissuun olisi lähtenyt.
Luotimme reittisuunnittelussa täysin kapteeniimme Bentiin, joka on kokenut Karibian-seilaaja.
Myös ajankohdalla on väliä.
”Hurrikaanikausi Karibialla alkaa kesäkuun alussa ja päättyy marraskuun lopulla. Eli silloin ei välttämättä kannata Karibialle lähteä”, Lindfors toteaa.
”Muuten säätiedotuksiin voi yleensä luottaa. Toki voi tulla ukkoskuuroja tai tuulenpuuskia, mutta tuuli on aina suurin piirtein idästä, ja saarten välillä liikutaan pohjois-eteläsuunnassa. Eli olosuhteet ovat aina melko lailla saman tyyppiset, mikä tekee alueesta veneilijän mekan.”
Pakkasin siis rauhallisin mielin reppuni helmikuun pakkasissa ja lensin kylmyyttä pakoon Pariisin kautta Martiniquelle, Ranskan merentakaiselle hallintoalueelle.
Bent Lindfors, kipparimme, on konkariseilaaja myös Karibianmerellä. Hän on vuosien mittaan tehnyt ainakin parikymmentä purjehdusreissua Karibialla.
Proviantti Le Marinissa
Purjehduksemme lähtöpaikka oli Le Marin Martiniquen eteläosassa. Ennen purjehdusta vietin muutaman kaupunkilomapäivän karnevaaliaikaan valmistautuvassa saaren pääkaupungissa Fort-de-Francessa, joka osoittautui värikkääksi ja eläväiseksi paikaksi, jossa ei kuitenkaan pimeän aikaan tehnyt mieli liikkua.
Le Marin puolestaan on purjehtijoita kuhiseva siisti ja eurooppalaishenkinen pieni satamakaupunki.
Kymmenhenkinen purjehdusporukkamme valui kaupunkiin purjehduksen starttia edeltävänä päivänä omia reittejään. Osa meistä tunsi jo entuudestaan purjehdusharrastuksen vuoksi, mutta osa hyppäsi veneeseen ja tuntemattomaan porukkaan rohkeasti ilman minkäänlaista käsitystä tulevasta seikkailusta.
Moni varmasti mietti, millaista olisi viettää viikko veneessä vieraiden ihmisten kanssa. Mukana oli niin pohjoiskarjalaisia kuin etelärannikon väkeä, ja edustettuna oli myös Pirkanmaa ja Keski-Suomi. Purjehduskieli oli suomi, mutta murteiden kirjo mukavan värikäs.
Selfie Deux Pitons -sokeritoppavuorten kupeessa Soufriére Bayssa Saint Lucian vuoristoisessa saarivaltiossa.
Purjehdusta edeltävänä iltana tutustuimme toisiimme yhteisellä illallisella ja hyödynsimme vielä sataman tarjoamat saniteettitilat ja kauppojen palvelut.
Proviantin eli veneen ruokavaraston hoidimme yhteistuumin. Aioimme syödä joka päivä ainakin aamiaisen ja lounaan veneessä, eikä kaikilta saarilta tulisi löytymään kauppaa. Niinpä ostoslista kasvoi ja kasvoi, mutta pienellä organisoinnilla ja työnjaolla saimme kasaan kaiken tarvittavan ”mitä ei löydy, ei tarvitakaan” -asenteella.
Martiniquella ruoan hinta oli samaa luokkaa kuin Suomessa, ja hyllyt täynnä Euroopassakin tuttuja elintarvikkeita, olimmehan käytännössä Ranskassa.
Proviantin kulut ja muutkin reissukulut, kuten bensaostokset ja satamamaksut hoidimme laivakassaperiaatteella: kapu hoiti maksut, ja jaoimme kokonaiskulut reissun lopussa.
Matkaan mukavassa koillistuulessa
Ensimmäisenä purjehdusaamunamme jännitys nipisteli vatsanpohjaa ja mietin, kuinka ensikertalaiset tulisivat päivästä selviämään. Mukana nimittäin oli myös pohjoiskarjalainen pariskunta, Heli Aalto ja Marko Palviainen, joiden purjehduskokemus oli omaanikin vähäisempi.
Kerran Atlantilla purjehtineena tiesin, että vaikka keli olisi leppoinen, avomerellä mainingit keinuttavat sen verran, että elimistöllä on siihen tottumista.
Mietin myös, kuinka vuokraveneemme, Nautitech 442 -katamaraani Namaste, tulee aallokossa käyttäytymään. Myöhemmin selvisi, että kuin ”jurrissa oleva koppakuoriainen, kun se yrittää konytä eteenpäin”, kuten Heli Aalto sen mainiosti kiteytti reissun jälkeen.
Kun saimme pujoteltua ruuhkaiselta satama-alueelta ulos, suuntasimme Namasten keulan kohti etelää. Edessämme oli reilut 40 merimailia, jotka kapteenimme oli suunnitellut purjehdittavaksi noin kahdeksassa tunnissa. Tuuliennuste lupasi meille koillistuulta 10 m/s.
Teimme reissun aikana yhden yöpurjehduksen. Kipparoimassa Virpi Lampinen, seuraa pitämässä Bent Lindfors ja Heli Aalto.
Porukalla purjetta nostamassa. Pekka Kalavainen (vas), Pia Hällström, Risto Putila, Virpi Lampinen ja Marko Palviainen.
Matkamme eteni mukavaa, noin seitsemän solmun vauhtia, eikä konetta tarvinnut käyttää. Jo noin tunnin kuluttua lähdöstä pystyimme näkemään edessämme häämöttävän kohteemme, Saint Lucian vuoristoisen saarivaltion. Muuten ympärillämme oli suurimmaksi osaksi vain aavaa merta, sillä ensimmäinen legimme piti sisällään noin 25 mailia avomeripurjehdusta. Oli hurjaa ajatella, että lähin mantere itään päin oli Afrikka, tuhansien kilometrien päässä.
Osa meistä nieleskeli hienoista meripahoinvointia, mutta kokkailimme lounaaksi nizzansalaattia, ja kevyt ape piti merisairauden kurissa.
Pääsimme päivän kohteeseemme seitsemässä tunnissa ja ankkuroiduimme saaren kuuluisan maamerkin Deux Pitons -sokeritoppavuorten kupeeseen Soufriére Bayssa.
Joni Rintamaa heittämässä köyttä rantautuessamme Saint Lucialle.
Maksoimme ankkuripaikastamme 20 dollaria ja ostimme veneellä suhaavalta rastamieheltä tomaatteja ja hedelmiä. Kommunikointi oli sujuvaa, sillä kieli oli Martiniquelta lähdön jälkeen muuttunut englanniksi.
”Paikallisten kanssa kannattaa olla kaveri, ostaa jotain pientä ja olla kohtelias. Niin saa olla rauhassa”, kapu ohjeisti meitä.
Illalla kokkailimme, uimme ja nautimme lämpimästä illasta veneellämme. Iltaisinkaan lämpötila ei tipahtanut alle 25 asteen. Myös veden lämpötila oli samaa luokkaa. Maihin Saint Lucialla aioimme nousta vasta takaisintulomatkalla. Ei ollut järkeä maksaa valtion maahantulomaksua vain yhtä yötä varten, jatkaisimmehan heti aamuvarhain matkaamme seuraavaan maahan, Saint Vincent ja Grenadiineille.
Heti Saint Lucian rantavesiin saavuttuamme ostimme veneellä suhaavalta rastamieheltä tomaatteja ja hedelmiä.
Maksut vaihtelevat
Aina uuteen valtioon saapuessa on tehtävä sekä lähtö- että tuloilmoitus. Maksut vaihtelevat maasta riippuen. EU:hun kuuluvilla saarilla selviää yleensä vähimmällä. Meidän piti maksaa Martiniquella vain veneen tullausilmoitus, joka maksoi noin kymmenen euroa. Mutta kun mennään Kansanyhteisöön kuuluville saarille, kuten Saint Lucialle, rahayksikkö vaihtuu Yhdysvaltain dollariksi ja maksettavana on erilaisia veroja ja maksuja, jotka voivat yhteensä tehdä venekuntaa kohden parikin sataa.
”Joskus maksettavaksi tulee siis myös ympäristön- tai korallinsuojelumaksuja, millä nimellä niitä nyt missäkin kutsutaan”, Lindfors selvitti.
Yöllä valvoimme vuorotellen parin tunnin ankkurivahtivuoroissa. Vaikka ranta vaikutti rauhalliselta, ei voinut olla varma, etteikö veneeseen pyrkisi yöllä sinne kuulumatonta väkeä. Joskus kuulemma myös apuvene oli hävinnyt, ja siksi nostimme sen aina yöksi ylös. Joidenkin veneiden kiinnitysköydetkin oli saatettu irrottaa, eikä purjehtijan henkikään ollut aina säilynyt. Yritin olla miettimättä liikoja.
Aamulla matka jatkuisi Saint Vincentin saarelle.
Saint Lucian sumuisia vuoria mereltä käsin ihastellessamme olo oli kuin keskellä elokuvaa.
1. Le Marin, Martinique
Purjehduksemme lähtöpaikka oli Le Marinin rannikkokaupunki Martinique-saaren eteläosassa. Viehättävä ja aurooppalaishenkinen pieni satamakaupunki kuhisee veneilijöitä. Satama on hyvin varusteltu, ja siellä on laaja vierassatama, huoltopalveluja sekä venetarvikeliikkeitä. Ravintoloita ja kahviloita riittää, ja ruokaostokset veneretkelle voi hoitaa sataman tuntumassa.
Koska Martinique kuuluu Ranskaan, käytössä on eurot ja hintataso on eurooppalainen.
2. Soufriére Bay, Saint Lucia
Ankkuroimme veneen rannan tuntumaan Piton-vuorten eli kahden ikonisen tulivuorikukkulan lähelle. Kukkulat ovat saaren kuuluisa maamerkki ja Unescon maailmanperintökohde. Lahti on ympäröity vihreillä kukkuloilla ja vuoristoilla, ja alueella on rehevää trooppista kasvillisuutta ja jylhiä maisemia.
Soufriére Bayta pidetään Saint Lucian länsirannikon helmenä ja luonnonkauniina ekomatkailijan unelmakohteena. Saint Lucia kuuluu Kansanyhteisöön ja valuuttana siellä käytetään Itä-Karibian dollaria, mutta käytännössä myös Yhdysvaltain dollarit hyväksytään laajasti.
