Joka vuosi muutama moottorivenekunta joutuu tuuliajolle konerikon, bensiinin loppumisen tai kiveen ajon seurauksena. Veneen ohjauskyvyn menettäminen on kelistä riippumatta aina vaaratilanne ja siihen tulee suhtautua vakavasti. Vaikka muilta veneilijöiltä olisikin saatavissa hinaus- tai muuta apua, kannattaa hälyttää viranomainen ja ankkuroida alus mahdollisuuksien mukaan. Ajautuminen esimerkiksi laivaväylälle synnyttää aina uuden vaaratilanteen.
Suippoperäinen vene etenee tuuliajolla usein kylki edellä ja keinunta on voimakasta, kun taas tasaperäinen moottorivene kääntää peränsä tuulta ja aaltoja vasten. Mallista riippumatta veneen keula on saatava tuuleen, jotta aallot eivät murru perän tai laidan yli kannelle. Kun keula on tuulta ja aaltoja vasten, aluksen liike vakautuu. Merisairautta kannattaa vältellä, koska pahimmillaan se lamauttaa toimintakyvyn. Pahoinvointia voi lievittää seuraamalla ulkoilmassa horisonttia.
Asianmukainen ajoankkuri pitää aluksen keulan vasten tuulta, ja keinuminen vähenee. Jos ajoankkuria ei ole, sellaisen voi tehdä pressusta, Ikea-kassista tai vaikka veneen patjasta. Ajoankkuri lasketaan aina keulasta. Tavallisestakin ankkurista on hyötyä, vaikka ajelehtimisalueella olisi liian syvää. Suoraan alaspäinkin roikkuva ankkuri vakauttaa venettä ja vähentää poikkeamia ajelehtimissuunnassa. Tuuliajolla kuomu tulee laskea jotta tuulipinta pienenee.
Suomen vesistöillä ja merialueilla ranta on onneksi aina varsin lähellä kuten myös Merivartioston tai Suomen Meripelastusseuran apu. Toisin on valtamerillä. Vuonna 2012 kiribatilainen kalastaja ajelehti Tyynellämerellä konerikkoisella veneellään 106 päivää ennen kuin hänet pelastettiin.
Asiantuntijana meripelastusjohtaja Marko Siro Suomenlahden merivartiostosta.
