Sen piti olla rutiiniloikka laiturin kävelyaisalta veneeseen. Olin jo laidan paremmalla puolella, kun havahduin molskahdukseen: olalla roikkunut kameralaukkuni oli kopsahtanut laitakaiteeseen ja pudonnut veteen.
Reaktio oli vaistomainen: se on pelastettava! Syöksyin tiikerinloikalla yli laidan kurottamaan laukkua. Big mistake. Selässäni oli nimittäin täyteen pakattu reppu, joka pään yli noustuaan kiepsautti toimittajapoloisen kahdeksanasteiseen järviveteen. Enpä ollut tällaiseen pulahdukseen varautunut.
Olisi tietenkin pitänyt. Vaikka elettiin marraskuuta, kuivapuku oli jäänyt kotiin ja pelastusliivit reppuun. Ei auta selitellä vieläkään, miksi.
Koetin kammeta itseni kävelyaisalle. Onneksi olin tullut laiturille veneliikkeen edustajan kanssa, joka pienen tilannearvion jälkeen ryhtyi nostohommiin.
Kävi selväksi, ettei kamppeineen yli 80-kiloista miestä noin vain kiskaista vedestä. Minuutit kuluivat, hämmennys alkoi muuttua pieneksi peloksi. Kylmyyteen en siinä vaiheessa kiinnittänyt huomiota.
Onnistuneesta nostosta ei ole tarkkoja muistikuvia. Sen sijaan muistan laiturille saapuneen kollegan ilmeen, kun seison märkänä koeajoveneen vieressä.
Ensijärkytystä pääsin huuhtelemaan satamarakennuksen lämpimään suihkuun. Kollega haki samaan aikaan kuivaa vaatetta lähimmästä tavaratalosta. Keikka jatkui parin tunnin viiveellä.
Kiitokset vielä nostajalle – ilman auttavia käsiä olisin tuskin jaksanut laiturille nousta. Ainakin hätä olisi ollut paljon suurempi. Kamera ja kännykkä eivät pulahduksesta selvinneet, mutta toimittaja jatkaa työtään ehkä entistä paremmin varautuneena.
