Clipper Race 4. joulukuuta 2009

Vene-lehden päätoimittaja Ari Inkinen osallistuu kilpailun kolmannelle osuudelle Etelä-Afrikasta Länsi-Australiaan marras-joulukuussa. Päätoimittajan blogi 4.12.09:

Suinkaan kaikki muu paitsi purjehdus ei ole turhaa. Itse asiassa monen purjehtijan kohdalla voi kysyä, onko purjehdus turhaa. Ei siksi, etteikö purjehdus olisi kaikkea sitä hyvää ja kaunista, millaiseksi se yleensä mielletään, mutta siksi, että monelle purjehdus näyttää olevan sijaistoiminto, jonka voisi korvata vaikka soutelulla lähijärvellä. Olisi kätevämpää ja ehdottomasti halvempaa.

Etelä-Intianmerellä purjehdus on kaikkea muuta kuin turhaa. Olen nyt ollut matkalla 20 metrin mittaisessa purjeveneessä 18 minulle aiemmin vieraan ihmisen kanssa 13 vuorokautta yhteen menoon. Ihmiset ovat todella erilaisia ja erilaisista lähtökohdista niin rodun, uskonnon, kansallisuuden kuin purjehduskäsityksen ja –kokemuksen puolesta. Brittiläinen Sunderland-jalkapallojoukkueen intohimoinen kannattaja on kokenut purjehtija ja hauska veikko, ei hankala, vaikka sellaisena englantilaiset jalkapallokannattajat usein nähdään. Bostonilainen kukkakauppias ei purjehduksesta mitään tajua, mutta nauttii – lähes – joka hetkestä.

Kaikille yhteistä on enemmän tai vähemmän elämän tarkoituksen hakeminen purjehduksen kautta. Tarkoitan, että olisihan sitä voinut lähteä vaikka erämaahan vaeltamaan kohdatakseen todellisen minuutensa, mutta kaikki nämä ihmiset ovat valinneet purjehduksen tavaksi avartaa sieluaan. Paitsi kippari Eero Lehtinen ja minä, me olemme täällä työssä. Mutta kyllä tässä ainakin minun sieluni avartuu, Eerosta en tiedä. Hänellä kun näitä sielunavarrusmahdollisuuksia on ollut enemmänkin.

Nopea kiertokysely matkaanlähdön motiiveista miehistön keskuudessa antoi yhtä monta vastausta kuin oli vastaajaakin. Silti kaikista toisistaan poikkeavista vastauksista nousi esille yksi ajatus: pitää mennä kun voi; siksi että se on mahdollista; löytää uusia ajatuksia omaan elämäänsä.

Käytännössä tämä on sitä oman sielunsa kartoittamista vesillä, joilla se ei ole koskaan käynyt – sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Hans hollantilainen lähti matkaan, jotta voi löytää eläkeminänsä pitkän ja 55-vuotiaana päättyneen menestyksekkään työputken jälkeen. Maapallon kiertäminen on hänen tapansa repäistä itsensä työelämästä eläkkeelle. 19-vuotias Eve haluaa oppia elämää ennen kuin aloittaa opiskelut ja sitä seuraavan työelämän.

Minäkö? Kuten sanottu, minähän olen täällä töissä. Mutta jos totta puhutaan, tietysti tämä on minullekin jonkinlaista omien rajojen etsimistä ja kokemuksen kartuttamista omaan elämään ja ennen kaikkea työelämään. Ei Vene-lehden päätoimittajalle ole lainkaan huono asia purjehtia yli valtameren ja kokea sitä samaa, mitä moni suomalainen lukijansakin on kokenut ja josta sitäkin useampi unelmoi. Tämä on aika helppo tapa toteuttaa unelma, jos sen haluaa toteuttaa.

Vaikka kovin helppoa ei aina olekaan. Ei täällä muu miehistö elämää välttämättä vaikeaksi tee, jos kohta ei aina helpoksikaan, helppous ja vaikeus ovat enemmän omassa päässä. Kun viimeisen vuorokauden aikana on ensin pudottanut ainoan puoshaan mereen, ohjannut spinaakkerin kanssa 13–14 solmua kulkenutta venettä aivan muualle kuin olisi pitänyt niin, että pakko oli luovuttaa, ja lopuksi karkuuttaa 250 neliömetrin spinaakkerin skuutin vinssiltä, on katsottava asioita silmään ja todettava, ”tänään ei ollut minun päiväni”.

Huomenna, lauantaina, uusin voimin. Kuten kippari Lehtinen takavuosien suomalaispurjehtijaa taannoin siteerasi, tässä ollaan ja eteenpäin mennään.

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Vene-lehdessä.