Vene-lehden päätoimittaja Ari Inkinen osallistuu kilpailun kolmannelle osuudelle Etelä-Afrikasta Länsi-Australiaan marras-joulukuussa. Päätoimittajan blogi 6.12.09:
Viikonloppu toi mukanaan montakin mielenkiintoista asiaa. Lauantai purjehdittiin vaihtelevissa keleissä ja vauhtia oli kiitettävästi.
Seurasimme kolmen tunnin välein annettavia sijaintipaikkatietoja, ennen kaikkea kiinnosti rakkaan vastustajan Spirit of Australian vauhti, sillä meitä erotti vain muutama meripeninkulma. Päivän mittaan saadut tulokset osoittivat, että maili kerrallaan saimme Boxing Kenguru -tunnuksella varustettua venettä kiinni. Arvaukset pyörivät sen ympärillä, milloin olemme veneen saavuttaneet.
Viiden aikaan iltapäivällä horisontissa näkyi hailea kolmio, aussiveneen purjeet. Seuraava sijaintitieto kertoi, että olimme tasoissa. Illan pimetessä käsittämättömän varhain veneen ajan ollessa aivan eri kuin maantieteellinen aika, alkoivat kilpailijan mastovalot hehkua parin meripeninkulman takaa, aivan samoin kuin he varmaan näkivät meidän valomme. Jossain vaiheessa yötä valot kuitenkin katosivat ja totesimme yhteyden katkenneen.
On jännittävää, miten toisen veneen saapuminen näköetäisyydelle vaikuttaa mielialoihin: enää merellä ei olekaan yksin, vaan siellä on myös muita. Me – Australia ja Team Finland – olivat purjehtineet valtamerellä 3000 meripeninkulmaa ja päätyneet parin mailin päähän toisistaan.
Itsenäisyyspäivän aamunkoitossa ei australialaisia enää näkynyt. Vene oli mennyt menojaan ja tutkan perusteella kääntyneet meidän perämme kautta pohjoiseen. Olimme myös kilpailun kärjessä yksin kolmen mailin erolla.
Iltapäivällä yhtäkkiä kenguruveneen spinaakkeri alkoi kohota kaukaisuudesta. Me puolestamme olimme viettäneet aikaa tuulireiässä – parkkipaikalla, kuten sanonta kuuluu. Onneksi tuuli alkoi nousta ja pääsimme vauhtiin. Katselimme kilpailijan ohittavan meidän parin meripeninkulman päästä perän puolelta.
Olimme australialaisten kanssa eri halssilla ja tässä vaiheessa kippari Eero Lehtinen vanhan rataketun kokemuksella teki päätöksen seurata venettä läheltä ja jiippasimme samalle halssille. Näin olisimme samassa kelissä, eikä tuuli- tai muut sääerot aiheuttaisi yllätyksiä. Yllätyksen sen sijaan aiheutti Spirit of Australia jiippaamalla toiselle halssille, joka oli selkeästi epäedullisempi: tuuli oli huonosta kulmasta, aallokko oli hankalampi ja nurkan takana saattoi olla muitakin yllätyksiä.
Kuten sitten olikin. Aamuun mennessä Team Finland oli repäissyt toistakymmentä mailia eroa toisena jatkavaan australialaisveneeseen, eikä näköyhteyttä enää ollut.
Sunnuntai oli toisellakin tavalla juhlava päivä, Suomen itsenäisyyspäivä. Juhlimme sitä veneessä suklaalla ja Marskin ryypyllä.
Emil Vartiainen kertoi hieman marskista, minä Suomen lipun historiasta.
Taisimmepa luikauttaa Finlandiankin. Maammelaulu jäi tällä kertaa esittämättä.
Suomalaisia perinneruokia ei ollut tarjolla, mutta Suomen lippu nostettiin takastaagiin päivän ajaksi ja miehistön suomalaiskokit Emil ja minä päätimme tarjota suklaakakkua. Päätös ei osoittautunut viisaaksi, sillä kakku valui uunissa pisin seiniä ja syttyi lopuksi palamaan (!). Totta, kakku paloi liekeissä, uunissa. Miten se on mahdollista, on keittiökaksikollekin epäselvää, mutta tarjoamatta jäi.
Naurua sen sijaan riitti runsaasti.
Omalla kohdallani tämä oli ensimmäinen itsenäisyyspäivä merellä ja pitkään aikaan, kun en katsonut Tuntematonta sotilasta edes osittain.
Sitä tosin siteerattiin. Spirit of Australiaa ajateltiin Honkajoen sanoja mukaellen: ”kunhan oppisivat sen verran, että eivät enää hakkaisi päätään Suomen mäntyyn.”
1840 meripeninkulmaa Geraldtoniin, Länsi-Australiaan.
Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Vene-lehdessä.
