Vene-lehden päätoimittaja Ari Inkinen osallistuu kilpailun kolmannelle osuudelle Etelä-Afrikasta Länsi-Australiaan marras-joulukuussa. Päätoimittajan blogi 11.12.09:
Kirjoitin pitkästymisestä kaksi päivää sitten. Sen jälkeen sitä samaa tavaraa on saatu lisää. Olemme nyt purjehtineet viisi, kuusi päivää samalla halssilla. Ainut muutos on ollut pari purjeenvaihtoa hieman pienempään keulapurjeeseen ja takaisin suurimpaan. Muuten meno on ollut puuduttavaa, sillä tuulikin on vaihdellut yllättävän vähän. Tämän pitkästyttävämpää purjehdusta ei muista moni kokeneensa, ei edes kippari Lehtinen.
Mutta aivan ilman tapahtumia eivät päivät ole menneet. Olemme puhkaisseet tuhannen meripeninkulman rajan. Itse asiassa se tapahtui torstaina iltapäivällä. Nyt olemme jo kaukana tonnin rajan alapuolella. Tuolla eräänlaisella merkkipaalulla on ollut suuri vaikutus koko veneen henkeen.
Alun perin koko matkan pituus lyhintä, eli isoympyräreittiä oli 4 800 mpk. Nyt olemme purjehtineet siitä noin 4 200 ja matkaa on reilut 800 mpk. On matkan 20. päivä.
Tuhannen mpk:n rajapyykki on ikään kuin loppusuoran alku. Ensimmäiset tuhat menivät totutellessa ja matkaan pääsyssä, kolmetuhatta siinä välissä olivat rutiininomaista matkantekoa ja nyt, loppu häämöttää. Olemme jopa lyöneet vetoa maaliintuloajasta. Arvaukset vaihtelevat 14. päivän aamusta 16. päivän iltaan. Todennäköisesti perillä ollaan kuitenkin 15. päivä.
Tunnelma veneessä on selkeästi noussut. Väsymystä on vähemmän ja leikinlaskun henki on vallannut lähes koko miehistön. Samalla kun valmistaudumme Australian maahantulomuodollisuuksiin esimerkiksi poistamalla veneestä kaiken, mitä viranomaiset eivät pidä suotavana tuoda Australian maaperälle, naureskelemme jo matkan aikana sattuneille kommelluksille.
Happy Hourit ovat muuttuneet rennommiksi, eikä oikein kukaan enää jaksa valittaa vessojen kunnosta tai ruoanmurusista penkillä. Tämänpäiväisen HH:n pitäjä Sandy kertoi Schakletonin Etelämantereen valloitusretkestä, joka päättyi avun hakemiseen tutkimusasemalta. Mutta kun avunhakijat lähestyivät paikkaa, heräsi mielissä epäilyttävä ajatus, josko siellä on naisia. Risaisissa vaatteissa ja pesemättöminä ei olisi asiallista lähestyä heitä edes apua hakiessa. Hieman samanlainen on tunnelma
veneessä: jospa Geraldtonissa on naisia? Miten tämä ruokkoamaton joukko otetaan vastaan kaupungissa? Todennäköisesti sydämellisesti kuitenkin.
Elämäni toistaiseksi pisin purjehdusretki on nyt lopuillaan, vaivaiset 800 mpk enää, vähän niin kuin Tanskasta Tornioon. Vielä ei ole tilinteon hetki, sillä olemme lähestymässä yhdeksän solmun nopeudella meidän ja maalin välissä olevaa tuuletonta vyöhykettä. Se saattaa muuttaa maihintulo-odotuksia. Joka tapauksessa jo nyt on selvää, että tämä on yksi elämän isommista kokemuksista, vaikka Etelämeri ei todellista luonnettaan näyttänytkään. Osviittaa siitä kuitenkin saatiin, joten osaan kuvitella, millainen se on pahimmillaan.
Geraldtoniin on matkaa 810 meripeninkulmaa.
Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Vene-lehdessä.
