Tilaa
Artikkelit

Clipper Race 11. tammikuuta 2010

12.01.2010

TekstiVenelehti

Kuva: Team Finland/Clipper Ventures

Vene-lehden päätoimittaja Ari Inkinenosallistui kilpailun kolmannelle osuudelle Etelä-Afrikasta Länsi-Australiaan marras-joulukuussa. Päätoimittajan blogi 11.1.10:

 

Nyt se on takana

Viimeinkin. On aika vilkaista taaksepäin mennyttä purjehdusta ja sopeutumista tavalliseen elämään sen jälkeen.

Katkaisu

Kuten arvata saattaa, Team Finland voitti tuon osuuden Etelä-Afrikasta Australian Geraldtoniin. Se oli  oikeastaan aika käsittämätön purjehdus monessa suhteessa. Ensinnäkin Eteläinen valtameri oli  odotusten vastaisesti käsittämättömän tyyni meri. Ei yhtään myrskyä, vaikka välillä tuulikin kovempaa. Mutta ei sen kovempaa kuin Itämerellä aika useinkin. Aallot eivät olleet monstereita, jotka olisivat tuoneet pelon puseroon – saati minnekään muuallekaan. Nelkymppisten ärjyntää emme kuulleet kertaakaan, vaikka yritimme korvat höröllä kuunnella. Pikemminkin kuului vain laineiden liplatus.

Kilpailullisesti loppuhuipennus oli upea. Vajaan viidentuhannen meripeninkulman (lokissa 4996 mpk) purjehduksen jälkeen kahdeksan venettä tulee maaliin puolen vuorokauden sisällä. Ei sellaista ole näissä kisoissa aiemmin tapahtunut. Saa nähdä, tapahtuuko uudestaan. Team Finlandin ja Spirit of Australian aikaero oli vaivainen puoli tuntia ja viimeinen vuorokausi oli kuin parikilpailua. Toinen sija otti ausseja päähän, sillä heillä oli ehdoton tavoite olla ensimmäisenä kotirannoilla. Mutta niin ei tällä kertaa käynyt.

Fremantlesta viime hetkellä Geraldtoniin siirretty maali oli mielenkiintoisessa paikassa, aivan kaupungin keskustassa, sataman suulla. Viimeiset parisataa metriä mentiin aivan vastaiseen. Koska meillä oli liikaa purjeita ylhäällä, maalilinjan ylitys oli näyttävä. Se lienee ollut kipparin tarkoituskin, vaikka vene pariin otteeseen oli lähteä käsistä.

Mutta puuskittaista tuulta hankalampia olivat kymmenet hummerimerrat, joita piti väistellä. Siinä Lehtinen väänteli rattia pujotellessaan sinänsä pienten, mutta peräsimeen tarttuessaan harmillisten mertojen välissä.

Itse kaupunki on pieni käpykylä Australian mittapuun mukaan. Asukkaita vajaat 20 000 ja pääelinkeinoja ovat kaivostoiminnan tuotteet maailmalle välittävä satama ja maatalous. Ei tietenkään sovi unohtaa kalastusta, joka keskittyy lähinnä äyriäisiin ja eritoten hummeriin. Siitä Geraldton on kuuluisa.

Kaupunkilaiset olivat kovin ystävällisiä ja miehistöjä pidettiin monella tapaa hyvänä. Vajaan 40 asteen kuumuuskin helli suurimman osan ajasta. Ei kuitenkaan silloin, kun veneen pohjaan maalattiin uutta myrkkyä. Kuumuus ja roiskuva myrkkymaali olivat ikävä yhdistelmä ja sinisyyttä pestiin pois vielä kotonakin.

Ensimmäisten päivien keikkuminen tukevalla maallakin oli jotenkin ymmärrettävää, mutta että se jatkui vielä jouluun saakka kotimaassa, alkoi tuntua liioittelulta. Juuri joulun alla palatessani aikaeron uuvuttava vaikutus tuntui sopivasti joulun pyhinä, eikä aattona tarvinnut pukkia odotella, kun uni painoi silmäluomia. Helpottavaa oli välttyä joulun alun hössötyksestä, kotonakin oli hössötykset hössötetty.

No, millaista oli? on ollut useimmin esitetty kysymys. Vastaus ei selvästi ole ollut mieluisin mahdollinen kaikille, sillä totuus on, että reissu oli melko tylsä. Pari kunnon myrskyä olisi tehnyt dramaturgisesti hyvää koko purjehdukselle. Nyt kaikki sujui kohtuullisen mukavasti ja leppoisasti. Vaikeimmat hetket olivat yön pitkät vahtivuorot, kun ei ollut mitään tekemistä, vaan vene kulki samalla halssilla aamusta iltaan ja taas aamuun.

Kokemus oli kuitenkin arvokas. Ensinnäkin olen purjehtinut nyt 24 vuorokautta yhtäjaksoisesti näkemättä maata ja pääsemättä välillä rantaan. Toiseksi olen kuulunut miehistöön, jonka ainoa tarkoitus on olla nopein, voittaa kilpailu. Ehkä osuus kerrallaan, mutta kuitenkin. Oli mielenkiintoista nähdä, miten kukakin tilanteessa toimii. Mielenkiintoista – ja hauskaa – oli tutustua uusiin ihmisiin, jotka asuvat ja elävät toisella puolella maapalloa, ja huomata, miten samanlaista elämä loppujen lopuksi on. Ainakin kun ollaan suurin piirtein samalla sosiaalisella ja yhteiskunnallisella tasolla. Osallistujat olivatkin tavallisia ihmisiä.

Mitä pitempi aika purjehduksesta on mennyt, sitä enemmän siitä pidän. Välittömästi maaliin tulon jälkeen olin kypsä elämään veneessä. Nyt se aika ei enää tunnu pahalta saati niin pitkästyttävältä. Todennäköisesti seuraavalle kysyjälle vastaan, että ei se hullumpaa ollut. Ehkä ensi kesänä se oli jo erittäin hauskaa ja elämäni huimin kokemus.

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Vene-lehdessä.

Lue myös nämä

X