Vene-lehden päätoimittaja Ari Inkinen osallistuu kilpailun kolmannelle osuudelle Etelä-Afrikasta Länsi-Australiaan marras-joulukuussa. Päätoimittajan blogi 12.12.09:
Eilen vielä iloitsin siitä, että elämäni pisin purjehdusmatka on lopuillaan. Nyt en enää ole siitä aivan varma. Juutuimme nyt illansuussa pläkään ja säätietojen mukaan siitä saattaa tulla pitkä rupeama. Kipparin mukaan ruutu näyttää noin kahden vuorokauden tuuletonta aikaa. Se himmentää kummasti riemua pääsystä suihkuun, sänkyyn ja pavuttoman ruokapöydän ääreen. Toisaalta, ei tämä pahasti rasita kuin pääkoppaa. Vielä ei kuitenkaan ole näkynyt pahemmin ristiriitoja.
Päivä oli muutenkin, jos ei suorastaan tapahtumarikas, niin dramaattinen kuitenkin. Edeltävä yö tehtiin matkaa joutuisasti ja suurin osa päivää meni rivakasti. Iltapäivällä ratissa tuntunut pieni klappi johti yhdestä asiasta toiseen ja lopulta varaohjaukseen.
Ratti on kiinnitetty teräksiseen akseliinsa alumiinisella holkkimutterilla. Toistasataatuhatta meripeninkulmaa ja vuodet merillä suolavedelle alttiina ovat syövyttäneet mutterista enimmät kierteet ja kun löystynyttä rattia kiristettiin, paukahtivat loputkin jengat.
Mutteri tuli vetämällä pois ja ratti putosi ohjaajan syliin.
Hätä ei kuitenkaan ollut paha, sillä tuulta oli pari metriä sekunnissa. Toimenpiteitä tilanne kuitenkin vaati. Kummallista kyllä, kukaan ei tarttunut suoraan asiaan, vaan se jäi ikään kuin hautumaan. Vasta illan tullen, hetki ennen pimeää, asiaan tartuttiin uudella innolla. Koska vanhassa mutterissa ei ollut kierteitä, alettiin etsiä uutta mutteria veneen joka puolelta. Sillä välin jouduttiin venettä ohjaamaan varaohjauksella. Uutta 16 mm:n kierteistä mutteria ei löytynyt ja epätoivoisimmat alkoivat jo puhua keskeyttämisestä ja moottorilla ajamisesta.
Insinööri kuitenkin keksii ratkaisun tilanteessa kuin tilanteessa. Onneksi mutteri oli niin pitkä, että siitä saatiin risat jengat pois ja vielä terve osa jollain taikakonstilla pultin päähän niin, että ratti on kiinni. Tiukasti? Kukaan ei viitsi kokeilla miten tiukasti, sillä nyt vain ajetaan.
Pitkän avomerikilpailun taktiikka on mielenkiintoinen asia. Se perustuu enemmän meteorologiaan kuin muiden veneiden liikkeisiin. Voisi kuvitella, että ajetaan suorinta reittiä niin lujaa kuin mahdollista, mutta aivan niin helppoa ei purjehdus ole. Pitää ottaa huomioon tuulikulmat, nousukulmat, virtaukset, purjevaihtoehdot ja monta muuta tekijää.
Lähtömme Kapkaupungista herätti sikäli hämmennystä, että emme lähteneet suoraan etelään, tai jopa lounaaseen, niin kuin useimmat muut veneet. Koska Australia on Kapkaupungista katsoen idässä, lähdimme kaakon kautta itään. Ratkaisu perustui tietokoneen kautta saamiimme säätiedostoihin ja osoittautui oikeaksi.
Tällaista 5 000 mpk:n kilpailua ei kuitenkaan voiteta lähdössä. Matka on pitkä ja mitä tahansa voi tapahtua. Me olimme jatkuvasti kärkijoukossa Spirit of Australian kiitäessä etunenässä kohti nimikkosatamaansa. Vähitellen saimme veneen kiinni ja silloin mukaan kuvioon astui ratataktiikka.
Australialaisten mennessä perämme kautta spinaakkeri vedossa toisella halssilla lähes vastakkaiseen suuntaan käänsimme perään, jotta olisimme samoissa olosuhteissa, eikä aussivene pääsisi ainakaan karkuun. Toisaalta tarkoitus oli hermostuttaa heitä tekemään jotain typerää. Kuten tekivätkin. Jiippasivat aivan hulluun suuntaan. Vajaassa vuorokaudessa repäisimme etumatkan 30 meripeninkulmaan. Ratakettu Lehtisen kokemus palkittiin.
Sen jälkeen kippari Eero Lehtisen varovainen taktiikka on pitänyt meidät turvallisessa noin 30 mpk:n johdossa. Sama taktiikka on varmistanut sen, että esimerkiksi pistemenetyksiä aiheuttavia purje- tai muiden välineiden rikkoja ei ole tapahtunut.
Pysähtymistä pläkään saattaisi äkkipäätään pitää taktisena kömmähdyksenä, mutta siitä ei ole kyse. Korkeapaineen selänne on satoja kilometrejä pitkä ja poikittain meidän ja Australian välissä. Läpi on mentävä konstilla millä hyvänsä, sillä vaihtoehtoja ei ole. Ainoa toive on, että perässä tulevat kilpailijat juuttuvat riittävän kaukana samaan tuulettomuuteen, eivätkä pääse turhan lähelle.
Tämän osuuden voittaa se venekunta, joka pääsee pläkästä muita aikaisemmin. Kuten Race Viewer osoittaa, jotkut veneet ovat hieman pohjoisempana, mutta mikä lohdullista meidän kannaltamme, siellä ei tuulta ole sen enempää, vaikka veneissä sitä toivottiin.
Nopeutemme on tällä hetkellä 1,3 solmua ja matkaa Geraldtoniin on 624 mpk. Tällä nopeudella se kestää 482 tuntia, eli vajaat kolme viikkoa.
Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Vene-lehdessä.
