Vene-lehden päätoimittaja Ari Inkinen osallistuu kilpailun kolmannelle osuudelle Etelä-Afrikasta Länsi-Australiaan marras-joulukuussa. Päätoimittajan blogi 13.12.09:
Tässä istumme emmekä muuta voi. Yö ei muuttanut tilannetta olennaisesti, oikeastaan ainut mikä muuttui, olivat tähdet auringon tilalla. Tuulta oli saman verran ja nopeus aivan yhtä hurja: 0,2 – 1,5 solmua. Yövahti kymmenestä kahteen oli tuskainen, sillä yritimme pitää kevyen tuulen spinaakkerin (0,75 oz) ylhäällä. Se oli yhtä ees taas veivaamista, sillä pienet tuulenvireet heittelivät purjetta miten tahtoivat ja trimmaajalla oli tekemistä. Vartin vuorot vinssillä ja trimmaajana toivat hieman vaihtelua yöhön.
Kun klo 02.00 veneen aikaa (+6 tuntia GMT) menin nukkumaan, matkaa Geraldtoniin oli tasan 600,0 mpk.
Koiravahdin aikana spinaakkeri otettiin alas ja tilalle nostettiin Windseeker eli genaakkerimainen kevyen tuulen purje. Ei tilanne siitä muuten miksikään muuttunut kuin että jatkuvaa vinssin veivaamista ei enää tarvittu. Nopeutta ei tullut lisää.
Kun aamukuudelta tulin takaisin vahtiin, aurinko oli jo korkealla. Seitsemältä oli kuuma kuin Suomen kesässä ja lotraaminen aurinkorasvan kanssa alkoi. Ilman kunnon aurinkolaseja on täysin epätoivoista olla. Matkaa Geraldtoniin oli 595,3 mpk.
Alkoi purjeiden siirtely puolelta toiselle aina kulloinkin käväisevän tuulahduksen mukaan. Veneen ohjaaminen oli käytännössä mahdotonta, vaan se ajelehti milloin eteenpäin, milloin taaksepäin. Sen verran kehitystä kuitenkin oli tapahtunut, että veneen nopeus oli useammin yli solmun kuin ali sen.
Hermoille tällainen on rassaavaa. Maali on lähellä, matkan keskinopeudella reilun parin päivän purjehduksen päässä, mutta nyt matkaa sinne on nelisen viikkoa. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Se kysyy hermoja.
Ensimmäiset merkit hermojen kiristymisestä nähtiin jo yöllä, kun erilaiset näkemykset tilanteen vaatimista toimenpiteistä kipinöivät. Ei tosin kipparin kuullen, mutta muuten. Kaikissa näkemyksissä korostuu, että usko on luja luottamus johonkin, mitä ei tunne. Ainuttakaan poppakonstia tilanteen laukaisemiseksi ei ole. On vain oltava kärsivällinen. Se on kuitenkin kovin vaikeaa ja toisille vaikeampaa kuin toisille. Ja kun suklaatakaan ei enää ole.
Ehkä eniten hermoja koetteli rakkaan kilpakumppanin, Spirit of Australian, ilmestyminen näköpiiriin. Se tuli horisontista purjeet pullollaan, ainakin siltä se näytti. Joka tapauksessa takaa tulevilla on ollut valtava tuulietu meihin verrattuna, mutta sehän tiedettiin. Kaikki muutkin veneet ovat ottaneet meitä kiinni mailikaupalla, mikä pitkän vauhdikkaan ja välimatkoja kasvattaneen jakson jälkeen tuntui turhauttavalta. Vähitellen SoA oli vaivaisten kolmen meripeninkulman päässä meistä. Alkoi kissa ja hiiri -leikki.
Yön mittaan on odotettavissa melkoista kyttäystä kun kumpikin katsoo, mitä toinen tekee. Aussivene ainakin teki sen, että pimeän tullen jiippasi ilman kulkuvaloja, mikä pimeässä on tietenkin kiellettyä. Jonkin ajan kuluttua se vain näkyi menevän muuttuneella halssilla kohti pohjoista. Me olimme eteläisemmällä kurssilla, mutta kuitenkin suoraan kohti itää.
On mielenkiintoista nähdä, mitä aamupuolella nouseva tuuli vaikuttaa veneen henkilösuhteisiin. Niin sanottu kuri on löystynyt melkoisesti ja on aika epätoivoista palauttaa sitä. Veneessä on kuitenkin oltava tietty kuri ja järjestys, sillä muuten 19 henkilön organisoitu toiminta ei onnistu. Nyt on erilaisia kuppikuntia, jotka kiistelevät keskenään mitä kummallisimmista asioista, ei vähiten purjehdukseen liittyvistä. Mykkäkoulua ja tiuskimista esiintyy, mikä on hieman outoa, sillä olemme niin lähellä maalia. Nyt kannattaisi puhaltaa yhteen hiileen varsinkin, kun kilpailijat kolkuttavat peräpeiliin.
Katsotaan, mikä vene tästä ensimmäisenä pääsee tuuleen. Se on melko varmasti kisan voittaja. Ainakin Team Finlandin venevauhti on riittänyt tähän asti päihittämään kilpailijat.
Geraldtoniin on matkaa vielä 531 mpk ja se kestää… viikkoja!
Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Vene-lehdessä.
