Harjoitusviikko 3.-10.8.2009
Ensimmäinen harjoituspäivä kului enimmäkseen odottelussa. Veneet tulivat juuri sunnuntai-iltana edelliseltä harjoitusjaksolta ja ne oli maanantaina bunkrattava. Muutenkin päivä meni joutokäyntiä ja tutustuessa kanssapurjehtijoihin. Heitä oli monenlaisia ihmisiä, mutta yksi asia oli kaikille yhteinen, minä olin ainoa ei-britti joukossa. Mukana oli 13 hengen porukassa peräti kolme juristia. Mukavia hekin.
Purjehduskokemus oli hyvin vaihteleva, mutta kaikilla sitä oli kovin vähän. Jotkut miehistöstä olivat toista kertaa veneessä. Ensimmäinen kerta oli ollut harjoitusjakso A, jolloin tutustuttiin purjeveneeseen. Niinpä erilaiset yksinkertaiset asiat ja manööverit veneessä aiheuttivat pohdintaa. Se tarkoitti yleensä joukkokokousta, jossa mietittiin, miten jokin asia oli paras tehdä. Kuten purjeen viikkaus, josta keskusteltiin vaikkapa kymmenen minuuttia.
Joka tapauksessa merelle päästiin ja Solentin tuuli oli 6 – 8 m/s. Erittäin mukava ja helppo keli 30 tonnia painaville veneille. Parhaimmillaan nopeus nousi yhdeksään solmuun. Meno oli erittäin nautittavaa.
Nautittavaa ei varsinaisesti ollut, että harjoittelimme halssin vaihtoa. Kahden minuutin välein ruorimies ilmoitti kääntymisen. Parinkymmenen kerran jälkeen se kuitenkin alkoi sujua.
Suuressa veneessä on suuret voimat ja siksi niiden kanssa pitää pystyä tulemaan toimeen. Kiistaton asia on, että hento nainen ei jaksa samaa kuin raavas mies. Siinä on toisaalta koko jutun viehätys: kaikilla on mahdollisuutensa ja kaikki tehdään niiden voimavarojen ja taitojen mukaan, kuin veneessä on. Kukaan ei katso pitkään, jos jotain ei osaa tai jaksa, kaikki ovat itse siinä tilanteessa jossain vaiheessa.
Illalla uni tuli helposti, vaikka merellä ei oltukaan kuin nelisen tuntia. Aamulla on luvassa lähtö kahdeksalta ja merellä vietetään koko päivä aamusta iltaan.
Toinen harjoituspäivä alkoi vähemmän reippaasti. Kippari Jim Dobie oli illalla ilmoittanut päivän alkavan kannella klo 8 purjehdusvalmiina. Yllättävän kärsivällisesti hän seurasi väen valumista paikalle. Viimeinen tuli 20 minuuttia yli. Huomautusten jälkeen saimme synninpäästön, mutta ymmärsimme myös, että seuraavana aamuna oli paras olla paikalla viimeistään kahdeksalta.
Clipper-veneen peruspurjeistus on isopurjeen lisäksi Yankee ja Stay. Veneessä ei ole rullapurjeita, vaan kaikki purjeet kiinnitetään keulaharukseen. Lisäksi veneessä on barduunat. Viikon ohjelmaan kuului erityisen paljon purjeiden vaihtoa ja erilaisten purjeyhdistelmien käyttöä. Yhteensä purjeita on veneessä yksitoista, osa niistä myrskypurjeita. Sekä spinaakkereita että Yankee-purjeita on kolme. Niiden lisäksi keulaan nostetaan Windseeker, eli lähinnä genaakkeri.
Kippari Jim Dobie ja pelastuslautan vaihto.
Emme nostaneet Yankee 1 –purjetta onneksi kertaakaan, sillä 2 ja 3 painoivat jo syntisen paljon. Niitä vaihdeltiin lennosta ja kun oli kädet rakoilla hikoiltu kakkonen toppiin, oli aika vaihtaa Windseekeriin. Vaikka se on luonnostaan melko kevyt, 68-jalkaisen veneen mastossa sen pinta-ala on valtava ja painoakin kertyy kohtuudella.
Tätä purjeiden vaihtoa kun harrastettiin kymmenen tuntia, niin seuraavan päivän mies yli laidan –harjoitus tuntui kevyeltä.
Unta ei tarvinnut hakea kauaa ja illan oppitunti takasi, että kilometrin matka lähimpään pubiin oli liian pitkä.
Kolmas harjoituspäivä oli kuin toisinto edellisestä, paitsi nyt treenattiin Yankeen puomittamista ja spinaakkerin nostoa. Spinaakkerin puomi painoi varmaan lähemmäs 50 kiloa ja on oikeastaan ihme, että sen kanssa ei sattunut juuri muita vahinkoja kuin yksi mustelmainen olkapää. Ehkäpä amatöörien ahkera keskustelu kunkin manööverin oikeasta suoritustavasta auttoi.
Itse en koskaan ole varsinaista opetusta purjehduksessa saanut, mutta olin miehistön ylivoimaisesti kokenein. Purin moneen kertaan kieltäni, etten olisi kehottanut siirtymään asiaan loputtoman spekuloinnin sijaan. Harjoituskurssi A:n suorittaneet vetosivat aina sen antamiin oppeihin, joskus suoraviivaisempi toteutustapa olisi voinut olla tehokkaampi. Onneksi veneessä oli pätevät opettajat, eli kippari Jim ja perämies Al.
Keskiviikko oli pyhitetty mies yli laidan –teemalle ja Bob, lepuuttimen ja köysinipun yhdistelmä, lensi useita kertoja yli laidan, aina yhtä vaivihkaa ja yllättäen. Minun yllätyksekseni kaikkein hankalin kohta pelastusoperaatiossa oli paalusolmun tekeminen valjaisiin. Se tuntui sujuvan yhdeltä jos toiseltakin kovin nihkeästi, vaikka se oli ollut kotiläksynä ja kannella sitä harjoiteltiin jopa silmät kiinni. Tosin tekemistä ei helpottanut perämiehen yli kaiken kaikuva käsky pitää kiirettä, ettei Bob-raukka kylmettyisi.
Trishia ratissa, Al valvoo.
Sain myös oman osani harjoituksesta, kun pidin pari päivää myöhemmin valjaita koko päivän. Silloin Bob lensi yli laidan ainoastaan kerran. Oli yllättävän helppoa seistä veneen laitaa vasten spinaakkerinostimen varassa ja tarttua kaksin käsin ”uhriin”. Keli tosin oli tyyni. Sateessa, kovassa merenkäynnissä ja tosihädässä se ei välttämättä sujuisi yhtä helposti.
Neljäs harjoituspäivä alkoi aurinkoisesti ja tietysti purjesulkeisilla. Kevyehkön lounaan jälkeen kuitenkin kipparin ja perämiehen shortsien vaihto sadehousuihin herätti huomiota. Monet seurasivat esimerkkiä, toiset eivät. Itse kuuluin jälkimmäisiin. ”Mitä turhaa, Pohjolasta tullaan, eikä pieni sateen ripaus tee pahaa”.
Sitten alkoi ripotella. Sitten ripottelu muuttui sateeksi ja pian kovaksi sateeksi. Lopulta satoi aivan sairaasti. Siinä vaiheessa olin keulapulpitissa ja väänsin keulapurjeen hakasia vaijeriin kaiteen päällä seisten. En nauttinut olostani ja päätin, että ei oikeastaan ole lainkaan hullumpi ajatus seurata kipparin esimerkkiä ja purjeen noustua menin vaihtamaan läpimärät vaatteet sadevaatteisiin. Kastuneet vaatteet eivät sitten enää loppuviikon aikana kuivuneetkaan, niin kostea oli ilma jatkuvasti.
Purjeen viikkaus ei aina ole helppoa.
Treenasimme sateen tauottua mies yli laidan –tilannetta spinaakkeri ylhäällä. Siinä oli säpinää. Purjeessa on neliöitä enemmän kuin parissa rivitaloasunnossa ja kaikki köydetkin ovat noin 16- millisiä. Ja metrejä niissä riittää. Mutta oppi meni perille oikeastaan jo kerrasta:
Preventteri irti ja isopurje keskelle. Joku nostimen varassa puomin nokkaan ja iskemään piikillä purje irti puomista. Sillä välin gaija oli vedetty isopurjeen ja puomin välistä kannelle ja nyt neljä ihmistä veti lentävää purjetta samaa tietä ja suoraan alakertaan. Alusta loppuun alle viisi minuuttia ja Bob oli takaisin veneessä. Jälleen suurin ajanhukka oli paalusolmun tekeminen valjaisiin.
Satamaan palatessa vene oli täynnä tyytyväistä porukkaa. Purjekin saatiin nätisti viikattua. Nyt oli aika nauttia paikallista olutta kun ei tarvinnut edes mennä iltatunnille.
Viides harjoituspäivä palautti maan pinnalle. Periaatteessa harjoitukset sujuivat hyvin, mutta mikään ei mennyt aivan erinomaisesti. Tässä vaiheessa he, jotka eivät olleet suorittaneet varusmiespalvelua Suomen armeijassa turhautuivat: on tyhmää tehdä samat asiat samalla tavalla ties monennenko kerran.
Saraid vääntää.
Sen sijaan armeijan harmaita 11 kuukautta kantanut ymmärsi, mistä oli kysymys: tehdään näennäisesti joutavia asioita kyllästymiseen saakka, kunnes niistä on tullut automaatio. Sen jälkeen ne voi unohtaa jonnekin tajunnan taakse.
Perjantai-iltaan sattui myös viikon ainoa draama, jos mukaan ei oteta miehistön toisinaan vähemmän sivistyneitä kehotuksia toisilleen. Isopurjeen viikkaus osoittautui ylivoimaiseksi. Kun miehistö oli puoli tuntia yrittänyt ja seissyt tumput suorina epäonnistuttuaan, hermostui perämies. On oikeastaan aika surullista nähdä 1,90 m pitkän ja 100 kiloa painavan entisen kilpasoutajan ensin huutavan naama punaisena ja lopuksi itkevän epätoivosta: ”osasittehan te eilenkin!”
Purje saatiin kuinkin puomille ja peitteen alle, mutta koville otti.
Kuudes harjoituspäivä oli lauantai ja luvassa oli purjehdusta vain kolmeen saakka. Sen jälkeen oli määrä nauttia veneen sponsorin, Singaporen, kansallispäiväsamppanjat. Purjehdus ja purjeenvaihdot sujuivat – yllättäen – rutiinilla ilman suurempaa draamaa ja tuskaa. Päivä oli aurinkoinen ja yhden jos toisenkin mielessä oli jo seuraavan päivän kotimatka.
Samppanjaa ei saatu ja pikkusuolaisetkin piti itse ostaa, mutta muuten ilta oli hauska. Tuleva eroaminen viikon kansapurjehtijoista tuntui hieman haikealta.
Sunnuntai oli kotiin paluun päivä. Lento Heathrow’sta lähti vasta kuudelta illalla, mutta siinä se päivä meni pohtiessa viikon tapahtumia. Oppia tuli monenlaista, vaikka ei ehkä niinkään purjehduksessa kuin ihmissuhteissa.
Ensinnäkin hattu päästä Clipper-kipparien edessä. He ovat kaikki valiojoukkoa ja todella haastavan tehtävän edessä. Saada lauma tumpeloita ehjänä ympäri maapallon vielä ikään kuin kilpaa purjehtien on melkoinen uroteko. Jo pelkästään eri ikäisten (19-66 v.) ihmisten innostaminen yhtenäiseksi miehistöksi on haastava tehtävä. Lisäksi mukana on ihmisiä eri yhteiskuntaryhmistä (Englannissa se on todellisuutta), maista, eri kielisiä ym. Eroja on enemmän kuin yhtäläisyyksiä.
Eero Lehtisen CV5 ja voittoisa miehistö.
Yksi valtava yhtäläisyys kaikilla kuitenkin on: halua voittaa itsensä, toteuttaa haaveensa, purjehtia kotivesiä kauempana osana joukkuetta, jolla on tavoitteena olla paras vertaistensa joukossa. Vaikka kilpailu ei olekaan kaikkien päällimmäinen motiivi osallistua tapahtumaan, se on kuitenkin kaikkia eteenpäin ajava voima. Kukaan ei halua olla viimeinen maalissa.
Itse en osaa suhtautua Clipperiin niinkään kilpailuna, sillä osallistun vain yhdelle osuudelle, mutta aivan varmasti ensi heinäkuun puolivälissä, kun veneet tulevat takaisin Englantiin, olen paikalla riemuitsemassa ”oman veneeni” menestyksestä. Sillä sitä tulee lähes väistämättä. Kun kanssani viikon purjehtineet muut osallistujat kuulivat, että ensinnäkin ole suomalainen ja toiseksi tulen purjehtimaan Eero Lehtisen kanssa, he jo lähes julistivat minut voittajaveneen miehistön jäseneksi. Ei ollut lainkaan hassumpaa olla kaukaa Pohjolasta, samasta maasta kuin Eero Lehtinen.
Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Vene-lehdessä.
