Jean-Michel Cousteaun filmiryhmän jäsen, meribiologi Jessica Haapkylä näki Alaskassa jo vuonna 2004 merkkejä ikiroudan sulamisesta. 2010-luvun lopulla hän matkusti Huippuvuorille ja Grönlantiin tutkiakseen pohjoisten merien tilaa. Näistä tutkimusmatkoistaan Haapkylä kirjoitti vetävän tiedekirjan Meren tarina, joka kuvaa ilmaston lämpenemisen seurauksia: jääpeite vähenee ja yhä eteläisemmät eliölajit matkaavat pohjoiseen syrjäyttäen arktisia lajeja.
Kulttuurihistorioitsija Otto Latvan teos Merihirviöt vie aikaan, jolloin ihminen määritteli merenalaista elämää vielä pitkälti mielikuvituksensa varassa. Sillä toisin kuin voisi luulla, paikoin 1800-luvulle asti, uskomuksia merihirviöistä eivät levittäneet merielämän asiantuntijat kuten merimiehet tai kalastajat, vaan kuivalla maalla viihtyneet luonnontieteilijät. He hyödynsivät yhä antiikin ajan käsityksiä, kuten ensimmäisellä vuosisadalla eläneen tutkija Pliniuksen oppeja. Pliniuksen mukaan merestä löytyi vastinpari maalla asuville olennoille. Vasta 1700-luvulla vesi-ihmisistä myyttisimmän, merenneidon, havaintoja pyrittiin selittämään manaateilla ja merilehmillä, jotka merenpinnalla pystyasennossa tähystäessään muistuttivat etäisesti ihmistä.
