Joka alalla on olemassa kaikkien tuntemat, kuuluisat ”viimeiset sanat”, kuten Tarzanin lausumiksi väitetyt: ”Kuka riivattu rasvasi tämän liaanin?”
Venealalla näitä vastaavia sanoja ovat muun muassa: ”Ei siinä ole ennenkään mitään kiviä ollut”, ”ei siitä kepistä tarvitse välittää” tai ”ei niitä peräöljyjä joka vuosi tarvitse vaihtaa”.
Ensimmäiset veneessä lausutut kuuluisat viimeiset sanat kuulin jo 1970-luvulla, kun olimme liikkeellä kaverini perämoottoriveneellä. Kaveri ajoi ja katsoi edellämme kulkevaa, isokokoista purjevenettä, joka ajoi selvästi väylän ulkopuolella.
”Kyllähän mekin tuosta pääsemme, kun tuokin siitä menee”, lausui kipparimme. Emme päässeet. Perästä kuului kova pamaus ja moottori hypähti nopeasti ylös ja alas. Kun kone kuitenkin kävi, kippari yritti laittaa vaihdetta päälle ja kyllä kahva menikin eteen ja taakse. Vene vain ei liikkunut mihinkään.
Syy selvisi, kun sammutimme moottorin ja nostimme ylös. Siellä ei ollut mitään. Potkuri, vaihteisto kuorineen ja muine osineen oli siirtynyt kalastoa ihastuttamaan.
Tuoreimmat ”viimeiset sanat” kuulin tänä kesänä yhdellä testiajolla. Testiveneessä oli melko korkea targakaari ja sen huipulla lasikuituinen radioantenni. Lähestyimme 4,5 metriä korkeaa siltaa. Hiljensin veneen vauhdin mateluksi, jolloin kumppani totesi, että ”kyllä mahtuu”. Minä onneton uskoin. Ei mahtunut.
Antenni kolahteli betonisiltaan ja sitten kuului epämääräistä kolinaa, kun juurestaan murtunut antenni putosi veneen avotilaan. Onneksi se oli vain FM-antenni, eikä esimerkiksi tutka-antenni.
”Viimeisten sanojen” lista kasvoi taas yhdellä!
Vesa Leppä
