Virkavaltaa on totuttu arvostelemaan ja haukkumaan, mutta Vatorin veistämöllä viranomaisiin on varmasti suhtauduttu jossain vaiheessa myös tietynlaisella kiitollisuudella.
Ilman esimerkiksi Tullin ja Rajavartiolaitoksen tekemiä venetilauksia, olisi veistämön tarina voinut olla hiukan toisenlainen.
Parasta mainosta Vatorin veneille olikin heti alusta alkaen ammattilaisten avulla luotu mielikuva veneiden korkeasta laadusta ja merikelpoisuudesta. Jos ne kelpasivat partioveneiksi koviin olosuhteisiin, ne kelpasivat myös tavallisille veneilijöille.
Uuteen materiaaliin, lasikuituun, siirryttiin veneiden valmistuksessa 1950-luvun lopulla. Perinteisille puuveneveistämöille se oli vaikea paikka. Vasta 1960-luvun aikana lujitemuovin käyttö yleistyi voimakkaasti.
Lasikuituun ei luotettu, eikä sitä osattu käsitellä. Koko venevalmistuksen prosessi piti ajatella uusiksi, eikä veistämöiden tilatkaan välttämättä soveltuneet uuden menetelmän käyttöönottoon.
Vatorilla onnistuttiin siirtymään materiaalista toiseen. Lujitemuovin edut olivat jo hyvin Vatorilla tiedossa ja rohkea uuden materiaalin käyttöönotto tuotti sarjan vankkoja lujitemuoviveneitä, joita haluttiin ympäri maailmaa.
Ei Vatorillakaan oltu kuitenkaan täysin ennakkoluulottomia uutta kuitua kohtaan.
Toimitusjohtaja Jussi Nemes vakuutti vielä 1960-luvun alkupuolella veistämönsä pysyvän tiukasti puuveneveistämönä. Hän vierasti ajatusta sarjatuotantomaisesta venevalmistuksesta, kun veistämön maine oli luotu tekemällä yksilöllisiä veneitä, mahonkia ja tiikkiä ammattitaitoisesti työstäen.
Vuosikymmenen loppupuolella tilanne oli jo toinen. Vatoreita ”leivottiin” Helsingin Jollaksessa ja Puumalaan rakennetussa nykyaikaisessa venetehtaassa.
Vatorien rakenteissa oli runsaasti kelluttavaa polyuretaania. Sen tarkoitus oli varmistaa, että veneet ovat uppoamattomia.
Puolivalmisteella alkuun
Maailmalla lasikuitu oli jo lyönyt läpi 1950-luvulla. Nemeksenkin oli annettava periksi viimeistään siinä vaiheessa, kun asiakkaiden taholta alkoi tulla enemmän painetta. Esimerkiksi viranomaiset uskoivat lasikuituveneiden vahvuuteen ja alkoivat vaatia niitä veistämöiltä yhä enemmän.
Tullin tilattua lasikuituisia partioveneitä, jouduttiin miettimään miten tilaukseen vastataan.
Ratkaisu löytyi ottamalla yhteyttä tanskalaiseen Coronetiin, jonka veneitä Vator oli maahantuonut jo aiemmin.
Coronetilta tuli pelkkiä lasikuiturunkoja, joihin Suomessa tehtiin mahonkisisustus. Tullille Vatorin 24-jalkaisia partioveneitä tehtiin kaikkiaan neljä ja lisäksi pari 21-jalkaista Coronet-runkoista venettä.
Slickraft vauhditti
Jussi Nemes alkoi vähitellen myöntyä uudelle materiaalille, sillä tilastot alkoivat jo 1960-luvun lopulla näyttää puuveneiden myynnin vähenevän. Venemessuilla oli pian yli puolet veneistä lasikuituisia ja niitä myytiin jopa kolminkertaisesti verrattuna uusiin puuveneisiin.
Nemes oli saanut amerikkalaisiin valmistajiin kontakteja ja pystyi niiden avulla hankkimaan tietoa lujitemuovin käytöstä. Nemeksen tavattua Slickcraft-veneiden valmistajan Leo Slickersin, alkoi Vatorilla tapahtua.
Vator sai alkaa valmistaa Slickcrafteja lisenssillä Suomessa ja yhteistyö alkoi pyöriä vinhasti ja molempia osapuolia hyödyntävästi. Amerikkalaiset saivat tuotteitaan markkinoille Eurooppaan ja Vatorille saatiin imettyä tietoa.
Jenkkivene Slickcraft SS150V oli hetken tuotannossa Suomessakin, kunnes se antoi linjat Vatorin omalle 15-sarjalle.
Omaan mallistoon
Ensimmäinen Vatorin valmistama kokonaan lasikuituinen vene oli 4,25 metriä pitkä Vator 14. Se tehtiin jo omien mallien mukaan.
Neljälle henkilölle tarkoitettu avovene oli 1,60 metrin levyinen perusvene, jonka sai joko kahvaohjattavana A-mallina tai R-mallina, jossa oli pieni ohjauspulpetti.
Kahvaohjatun veneen tehosuositus oli 4 – 15 hevosvoimaa. Rattiversion perään sai laittaa 10 – 20 hevosvoiman perämoottorin. Lisävarusteina sai muun muassa kuomun kaarineen, valomaston ja lukot säilytyslaatikoihin.
14 R oli ensimmäinen kokonaan lasikuituinen Vator ja kohosi nopeasti suosituksi mökkiveneeksi. Oranssi oli tyypillinen Vatorien runkoväri.
Vator 14 oli hiukan pieni, joten varsinkin kalamiesten toiveesta kehitettiin siitä isompi versio, Vator 15R. Se oli vain kymmenen senttiä pitempi kuin 14 R, mutta 15 lisäsenttiä leveydessä teki veneestä isomman tuntuisen.
Laadukkaat perheveneet, vaikka eivät olleetkaan tämän isompia, kelpasivat hyvin suomalaisille mökkiläisille ja kalamiehille. Vatoreita myytiin myös turvallisuudella. Veneissä oli kaksoispohja ja polyuretaanikellukkeita oli niin paljon, että veneet pysyivät pinnalla vedellä täyttyneinäkin.
Vator 14 -veneen kunnostusprojektista voit lukea Kipparista 6/2007.
Alkuvaiheessa tehtiin myös kahta Slickcraftin mallia, jotka olivat tuulilasiveneitä. Pienempi oli 4,35 metriä pitkä SS 150 V, vene, joka antoi runkolinjansa myös Vator 15 -mallille.
Isompi oli SS 170 V, joka oli 5,02 metriä pitkä ja syvällä 22-asteisella V-pohjalla varustettu vene. Sitä tehtiin myös sisäperämoottoriversiona. Vatorin monista malleista oli tarjolla vähintään kolme versiota: avovene, tuulilasivene tai HT eli hardtop-versio.
Suosituimpia malleja oli Vator 17 HT, joka esiteltiin vuonna 1973. Sitä tehtiin aluksi vain sisäperämoottoriversiona, joko 120 hv tai 140 hv MerCruiserilla. Veneen sai myös puolikannellisena tuulilasimallina ja sisäperämoottorin sijasta sen sai myös perämoottorilla. Tunnetuin tilaaja oli tennistähti Björn Borg, joka halusi veneensä sinisen ja kullan värisenä.
Vator 17 HT Kokemuksia veneestäni -juttusarjassa Kippari 1/2000.
Vator 17 HT oli ajo-ominaisuuksiltaan edeltäjiensä tavoin erinomainen. Hardtop tarjosi suojaisan matkustamon ja paremmat yöpymistilat. Veneen sai myös 65 - 150 hv perämoottoriversiona.
Vator 15 De Luxe sai linjansa lähes suoraan yhteistyökumppanilta Slickcraftilta.
14 R:n seuraaja, Vator 15 R, oli hiukan isompi vene ja kulki 50 hevosvoiman moottorilla mukavasti. Vene oli varsinkin kalastajien mieleen.
Jykevä partiovene
Malliston huipulla oli Vator 22, joka suunniteltiin alunperin viranomaiskäyttöön.
Tilauksesta sitä myytiin myös yksityisille. Veneistä tehtiin vahvoja ja keulan ulosheitto oli voimakas. Niillä piti pystyä ajamaan vaikeissakin sääolosuhteissa varmasti ja nopeasti.
Moottoreita ammattilaisten veneissä oli aina kaksi. Useimmiten ne olivat isoja V8-moottoreita, joilla saavutettiin helposti yli 40 solmun huippunopeus.
Yksityisille myydyistä veneistä vain noin puolet varustettiin tuplamoottoreilla.
Mallia on valmistettu vuosien 1973 ja 1983 välisenä ajanjaksona kaikkiaan noin 50.
Kokemuksia veneestäni -juttusarjassa Vator 22 on esitelty Kipparissa 2/2001.
Uusi yritys
Vatorien tuotanto oli pysähdyksissä yli 20 vuotta. Kesällä 2006 esiteltiin Helsingin Uivassa uusi Vator 27, jonka ansiosta odotettiin merkin uutta tulemista. Niin ei kuitenkaan tapahtunut.
Perintötekijöistä se ei kuitenkaan voinut johtua. Maailman ehkä maineikkaimman venesuunnittelijan C. Raymond Huntin henki ja tyyli olivat aistittavissa veneen rungossa ja Vatorin maine nopeiden ja merikelpoisten veneiden valmistajana oli vielä olemassa.
Aika ei kuitenkaan ollut otollinen uudelle rotuveneelle.
Maineella on hintansa
Vanhoista Vatoreista saa pulittaa sievoiset summat. Veneen kunto, moottorin ikä ja käyttötunnit luovat hintaraamit, mutta niiden päälle kasattu maine ja tunnearvo nostavat pyyntöjä reilustikin.
Yli 30 vuotta sitten tehty Vator 14 maksaa vielä käytettynäkin 1 000-2 000 euroa.
Isompi 15 R voi irrota alle 4 000 euron. Jos vene on kunnostettu ja perälaudassa on nykyaikainen 50 hevosvoiman nelitahtimoottori, voi hintapyyntö olla puolitoista- tai jopa kaksinkertainen.
Vator-jutussamme on lähteenä käytetty vanhoja esitteitä, mainoksia ja monipuolisesti yhtiön historiaa kuvaavaa kirjaa Vator – Puoli vuosisataa veneitä ja moottoreita, jonka Anne Ala-Pöllänen teki vuonna 2005.
Juttu on julkaistu Kipparissa 2/2019.
Vator-historiasarjan ensimmäisen osan voit lukea täältä.
