Tilaa
Jutut

Klassikko: Vator-veneet, osa 1 – Vesille nopeutta ja tyylikkyyttä

Vatorin historia näytti miten venevalmistuksessa siirtyminen tyylikkäästä mahongista vankkaan lujitemuoviin voitiin tehdä sujuvasti ja veneiden laatua heikentämättä.

18.04.2020

TekstiJuha Virtanen

KuvatVator Oy

Vatorin veneiden laadusta antoi heti alussa tietyn myönteisen signaalin merivartioston ja muiden viranomaisten päätös ottaa ne partioveneiksi. Jos virkavalta halusi käyttää niitä, saattoi tavallinenkin veneilijä varmasti luottaa merkin laadun tuomaan turvallisuuteen vesillä oltaessa.

Vatorin merikelpoisuudesta ja rakenteiden kestävyydestä antoi hyvän kuvan myös venekilpailuissa saavutettu hyvä menestys. Esimerkiksi mahonkinen Vator 19 palkittiin useana vuonna ”parhaana suomalaisveneenä” vaativassa avomeriveneiden Finngulf Race -kilpailussa.Vator 19 oli tehty erittäin tukevasti, eikä myöhemmin lujitemuovin käyttöön siirryttäessä tingitty vankasta rakenteesta.

Tammiköli ja mahonkikaaret olivat rankana. Laidat tehtiin 14 millin mahonkilaudasta ja pohja oli 12-millistä mahonkivaneria. Laitalaudoitus oli kiinnitetty Tammer F3 -liimalla ja ”tuuman ja vartin” messinkiruuveilla.

Pohjavanerin kiinnityksessä oli kaarien ja vanerin välissä Thiodik-merkkistä kumimassaa ja varmistus oli puolentoista tuuman messinkiruuveilla.

Vene oli sisä- ja ulkopuolelta päällystetty viiteen kertaan polyuretaanilakalla. Pohjavanerit oli käsitelty epoksivärillä.

Porkkalasta pääkaupunkiin

Herrat Frans Hällström ja Gustaf Johnsson muuttivat syksyllä 1937 Porkkalasta Helsinkiin. Pientilallisten pojilla ei ollut sen kummempaa veneentekijätaustaa tai alan koulutusta.

Saariston ja rannikon ihmisille vene oli välttämättömyys ja veneitä tehtiin muun elämän sivussa, isompaa numeroa tekemättä, joten kaverukset perustivat Helsingissä veneveistämön. Sopiva paikka sille löytyi Jollaksesta.

Rahaa ei ollut tarpeeksi, joten veneenteon sijasta tarmo suunnattiin aluksi uusien yhtiökumppanien etsimiseen.

Niitä löytyi. Vuoden kuluttua rekisteröitiin Vator-niminen yritys, joka harjoitti veneenveistämö- ja mekaanista työpajatoimintaa.

Ensimmäisten telakalla rakennettujen veneiden joukossa oli liki 13-metrinen moottorivene Suojeluskunnalle. Sen jälkeen koko veistämön henkilökunta joutui sotarintamalle. Talvisodan päätyttyä voitiin veneiden tekemistä taas jatkaa pienen hetken.

Jatkosota katkaisi toiminnan uudelleen. Miehet olivat rintamalla ja telakalle talvisäilytykseen jätettyjä veneitä hoitivat henkilökunnan perheiden naiset ja lapset.

Jatkosodan päätyttyä veistämö oli ollut pystyssä jo kuusi vuotta, mutta tuloja oli saatu hankittua vain kahden vuoden aikana. Selittelemättäkin lienee selvää, ettei niin voitu jatkaa.

Vator myytiin

Vator sai uudet omistajat vuonna 1944. Jos veistämön perustajat eivät olleet alkujaan venealalta, niin eivät sitä olleet myöskään uudet yrittäjät, Nemekset ja Jaarit, joille vaatetusala oli tutumpaa sarkaa.

Toimitusjohtajaksi tuli Nemesten nuorimmainen, Jussi Nemes (1917-1986).Hän alkoi heti laajentaa veistämöä, vaikka ammattitaitoisista työntekijöistä oli tuolloin pulaa.

Ensimmäiset vuodet tuotanto keskittyi pääasiassa sotakorvausveneisiin ja erilaisiin työveneisiin. Samaan aikaan tehtiin myös paljon huviveneitä, joista hyvin suuri osa oli purjeveneitä.

Syvä V-pohja antoi Vator 18 HT:lle hyvät merenkulkuominaisuudet. Vakiomoottorina oli 110 hv MerCruiser.

Vator 24 oli hiukan yli 7-metrinen ja tehty vahvaksi. Sen piti kulkea jopa yli 40 solmua kovassakin kelissä. Pohjassa oli kolminkertainen vaneri ja vakiona venettä vauhditti kaksi 120 hv MerCruiseria.

Presidentin vene

Tunnetuin yksittäinen Vatorin tekemä vene lienee Kultaranta III.

Tasavallan presidentin käyttöön tehdyn veneen runko oli mäntyä, sisustus mahonkia ja kannet tiikkiä. Sen aikaiseksi veneeksi Kultaranta oli varusteltu loisteliaasti niin sisustuksensa kuin tekniikankin osalta. Veneen pituus oli 11,5 metriä.

Edustustason veneen tilasi Neste Oy:n johtaja Uolevi Raade. Se tilattiin Kekkosen 60-vuotislahjaksi ja vene laskettiin vesille kesäkuussa 1960.

Tarjouspyyntö oli tehty myös kahdelle muulle veistämölle, mutta laadustaan tunnettu Vator sai vaativan työn tehtäväkseen.

”Minä olin läsnä, kun se kastettiin Jollaksessa Vatorin veneveistämön rannassa. Paikalla oli Urho Kekkonen, hänen adjutanttinsa kenraalimajuri Urpo Levo, isäni Jussi, Uolevi Raade ja joukko muita asiaan liittyviä henkilöitä. Tilaisuudesta on myös 10–15 minuuttia pitkä filmi. Olin myös mukana Kultaranta III veneen neitsytmatkalla Naantaliin”, Joel ”Jolli” Nemes muistelee.

Jussi Nemeksen pojasta, Vatorin kanssa lähes käsi kädessä kasvaneesta Jollista, tuli yrityksen toimitusjohtaja vuonna 1983.

Kultaranta III puolestaan tuhoutui presidentin kesäasunnon venevajassa rajussa tulipalossa vuonna 1972.

Presidentti Kekkonen kävi tutustumassa Vatorin veistämöllä Jussi Nemeksen johdolla Kultaranta III -veneen valmistukseen talvella 1959-60.

Suhteita Atlantin taakse

Raymond Hunt kehitti jo 1950-luvun lopulla veneisiin pohjanmuotoa, joka tunnetaan syvänä V-pohjana.

Nimi siis ei kuitenkaan tule sanasta Vator – tosin kyseisen merkin veneissä V-pohjaa alettiin käyttää ensimmäisten joukossa.

Sitä oli käytetty jo Yhdysvalloissa Dick Bertramin rakentamissa veneissä. Huntin suunnittelema pohja antoi veneelle hyvät ominaisuudet ja mahdollisti kovienkin nopeuksien ylläpidon isossakin aallokossa.

Vatorin pienimmissä veneissä pohja tehtiin vanerista, mutta isommissa veneissä rakenteena oli kaksinkertainen laudoitus. Yli 22-jalkaisissa malleissa rakenteena oli kaksinkertainen mahonkivaneri.

Vatorin mahonkiset Huntit alkoivat nopeasti kiinnostaa viranomaisia ja varsinkin merivartiostoa. Nopeat partioveneet olivat pituudeltaan 22 ja 24 jalkaa. Molemmissa veneissä oli MerCruiserin kaksi 150 hevosvoiman sisäperämoottoria.

Rajavartiosto tilasi merivartijoille 22-jalkaisen mahonki-Vatorin Hunt-pohjalla ja vene sai tunnuksen NV 11.

Kun pienin vene oli ollut 18 jalan pituinen, kasvoi V-pohjaisten Vatorien mitta vuosien varrella aina 42 jalkaan saakka. Isojen veneiden rakentaminen tuli kalliiksi, joten niiden hintakin oli kova. Tämän kokoluokan veneitä ei Suomeen myyty, mutta Atlantin takaa löytyi rahamiehiä sellaistenkin jahtien ostajiksi.

Vator 18 oli 5,40 m pitkä tyylikäs tuulilasivene, joka saavutti kahden henkilön kuormalla 32 solmun nopeuden.

Puusta muoviin

Veneiden valmistuksessa siirryttiin uuteen materiaaliin, ”lasikuituun”, 1950-luvun lopulla ja lujitemuovin käyttö yleistyi voimakkaasti 1960-luvun aikana.

Joillekin perinteisille puuveneveistämöille se oli vaikea paikka. Uuteen materiaaliin ei luotettu, eikä sitä osattu käsitellä. Koko venevalmistuksen prosessi piti ajatella uusiksi, eikä veistämöiden tilat välttämättä soveltuneet uuden menetelmän käyttöönottoon.

Vatorilla onnistuttiin siirtymään materiaalista toiseen. Lujitemuovin edut olivat jo hyvin Vatorilla tiedossa ja ennakkoluuloton uuden materiaalin käyttöönotto tuotti sarjan vankkoja lujitemuoviveneitä, joita näkee vieläkin vesillämme .

Jutun teossa lähteenä on käytetty Vatorin vanhojen esitteiden ja mainosten lisäksi mainiosti yhtiön historiaa kuvaavaa kirjaa Vator – Puoli vuosisataa veneitä ja moottoreita, jonka Anne Ala-Pöllänen teki vuonna 2005.

Juttu on julkaistu Kipparissa 1/2019

Vator-historiasarjan toisen osan voit lukea täältä.

Lue myös nämä

X