| Kustantaja | (WSOY, 1993) | ||
| Hinta | Esimerkiksi lukuaikapalveluista Bookbeat ja Storytel | ||
Tänä keväänä tulee sata vuotta täyteen Suomen kieltolain alkamisesta.
Kaunokirjallisuudesta tuskin löytyy montaa tuota ajanjaksoa yhtä taidokkaasti käsittelevää romaania kuin Perämeren oman pojan Joni Skiftesvikin (1948–) Pirtukuningas. Siinä nuori mies Soini Holappa on menettänyt pirtua isolla kädellä trokanneen hurjamaineisen isänsä, joka ei kuitenkaan onnistunut vaurastumaan.
Polku Soinin omaan leipäpuuhun on lyhyt ja vie merenrantaan, kun lähikylissä ei työtä ole. Ensimmäisellä pirtun hakureissullaan Soinilla on alla leveäperseinen ja arvaamaton ”Merisika”, josta ei ole hyvää sanottavaa. Varsinkaan sen jälkeen, kun moottori tekee äkkiarvaamatta tenän luoteisvihurissa.
”Hän kuvitteli jo kaiken menevän hyvin, kun takaa hämärän kätköistä porhalsi korkea, kohiseva kuohu. Se nousi metrin, kaksi veneen yläpuolelle, tarttui pulleaan perään eikä edellisten aaltojen tavoin nostanutkaan ahteria ylös vaan väänsi sen väkisin sivulle…”
Maihin kuitenkin päästään, pirtu myydään ja panokset kasvavat, isän Remingtonistakin niitä kovaksi nuorukaiseksi osoittautuva Soini sylkee.
Pian lähdetään ”Lentävällä”, jopa 26 solmua kiitävällä veneellä, tekemään kauppoja todellisesta rikkauden ja rappion kivijalasta, viidestä tuhannesta pirtulitrasta. Ne on määrä pumpata saksalaisen sukellusveneen säiliöistä ja kaivaa syvälle maahan talvijemmaan korkoa kasvamaan. Soini ostaa lierihatun ja haaveilee hopeanvärisestä Buickista.
Mitäpä sitä kaartelemaan. Skiftesvik on rehti ja taitava kirjoittaja. Henkilöt tulevat lähelle rikkaan dialogin ansiosta, ympäristöstä kerrotaan se, minkä kertoja näkee ja kokee. Spriin haistaa siinä kuin merenkin. Romaanin alku- ja loppusanojen perusteella vauhdikkaalla kertomuksella on tosipohja.
