Ihan ensimmäisenä täytyy nyt pyydellä teiltä, arvoisat lukijani, kauniisti anteeksi. Kevät ja alkukesä ei olekaan vielä ollut täynnään sääennustuksia ja spekulointia siitä, millainen sää juhannuksena tulee olemaan.
Eihän se säästä puhuminen tietenkään ole suomalaisilta loppunut, melkeinpä päinvastoin, mutta juhannussäästä on oltu kumman hiljaa.
Syynä lienee ollut harvinaisen aikaisessa ollut kevät, sitten sitä seurannut kylmä jakso ja taas sen perään tullut erikoinen hellejakso. Eipä siinä nyt kai mitään sinänsä ihmeellistä ole ollut, vuodethan eivät ole veljiä keskenään ainakaan sään suhteen.
Sen sijaan nuo iltapäivälehdet ovat toitotuksellaan ja jättilööpeillään saaneet aikaiseksi sen, että tuntuu, kuin olisivat lopun ajat jo koittaneet. Vaan eipä taida olla kyse sen kummemmasta kuin siitä, minkä Sjöbergin suosikkipilapiirtäjä Kari Suomalainen olisi hahmonsa Römpän ukon suulla todennut, jotta ”Kah, ompahan nuita säitä tuassiinsa pidelly, sano!”
Vaan siitä juhannuksesta. Se on kuulkaa niin, että 50 prosentin todennäköisyydellä juhannuksena sataa.
Ja mistä Sjöberg sen tietää? Helppoahan se on, ihan sama kuin loton kanssa. 50-prosenttinen mahdollisuus siinäkin on saada päävoitto, eikä suinkaan joku promillen tuhannesosa niin kuin nuo viisaammat väittävät. Sehän on nimittäin niin, että joko voittaa tai ei voita. 50 prosenttia voitolle ja 50 prosentille sille, että ei voita.
Sama se on juhannussateen kanssa. Sataa tai ei sada! Kokemuksesta Sjöberg löisi kyllä vähäiset lanttinsa likoon, tässä tapauksessa sananmukaisesti, sateen puolesta.
Mutta satoi tahi paistoi, juhannus on juhannus, vaikka voissa paistaisi. Se on vähän sama kuin sen toisen voissa paistettavan asian kanssa, jota ei näin poliittisesti korrektissa julkaisussa edes tohdi sanoa. Näin on tuntunut olevan ainakin näiden viimeaikaisten tapahtumien valossa.
Mutta se tekniikan ihme
Kyllä sellaiseksi pitää julistaa yksi laite, joka liittyy oleellisesti veneisiin ja veneilyyn. Joku voisi väittää, että se on airo. Se on ehkäpä riittävän yksinkertainen vekotin jopa suomalaisen veneilijän ymmärrettäväksi, vähän niin kuin rautakanki enempi maalla viihtyvälle ihmiselle.
Mutta ei. Tarkoitus oli puhua herra Ole Evinruden lahjasta kaikille veneileville maailman kansoille.
On se nimittäin niin hieno keksintö kuin olla saattaa, tuo perämoottori.
Nyttemminhän siitä on tullut monimutkainen vekotin, josta tavallinen veneilijä ei ymmärrä sen enempää kuin sika hedelmästä tai helmestä, ihan miten vain.
Aiemminhan perämoottori oli yksinkertainen laite, jonka yläpäässä oli ison rusinan kokoinen valumöntti, jossa oli yksi tai kaksi kyntteliä kipunaa antamassa ja yksinkertainen kaasutin, joka muutti koneelle syötettävän bensan ilman ja bensan sekoitukseksi. Sähköä tuli vinhasti pyörivän vauhtipyörän alla olevista puolista, kunhan katkojan kärkiä malttoi muutaman vuoden välein vähän putsailla.
Liikkuvia osia oli koko vehkeessä kait viisi tai hienommissa vehkeissä kuusi.
Vikoja noihin laitteisiin ei sitten juurikaan tullut. Jos tuli, vika-analyysi ei ollut vaikea, eikä sitä ollut korjauskaan.
Sangen helppoa oli ottaa kynttilä irti ja katsoa, oliko se märkä vai ei?
Jos oli märkä, katsottiin, oliko siinä vettä. Jos oli, sitä oli myös polttoaineessa, joten bensat vain uusiksi ja järjestelmä kuivaksi. Ja taas hörisi moottori.
Jos tulppa oli bensasta märkä, kipunaa ei todennäköisesti tullut. Sen pystyi selvittämään kätevästi, kun tulpan otti irti ja laittoi sen kosketukseen moottorin rungon kanssa, jotta tulpan runko sai maata. Jos kipunaa tuli, sen näki. Jos ei tullut, kipunaa ei näkynyt.
Vika olikin sitten joko itse tulpassa, tulpan johdossa, puolassa, kondensaattorissa tai katkojan kärjissä. Ei ollut vaikeaa ei.
Aikoinaan opittiin myös se, että tulpan rungosta ei kannata pitää kiinni, kun tulpan kipinää tutkittiin.
Järjestelmä antoi sen verran mukavat sävärit toimiessaan, että uusia ei halunnut hevillä ottaa. Käsi vatkasi kummasti sähkövirran lyödessä käteen. Virtaahan siinä ei paljon ollut, mutta jännite oli tuhansia voltteja.
Vika-analyysi eteni sitten mahdolliseen kuivaan tulppaan, joka antoi kipinää. Silloin oli yleensä tukos polttoainejärjestelmässä. Testi oli helppo tehdä, kun lorautti pari tippaa bensaa palotilaan.
Jos kone hörähti, se ei saanut bensaa.
Hyvässä lykyssä kunnollinen hörähdys imaisi roskat pois kaasuttimesta ja korjaus oli tehty. Muussa tapauksessa piti alkaa kaasuttimen puhdistukseen. Paineilmaa saatiin hätätilassa polkupyörän pumpusta.
Vähän enemmän kuivaamista ja puhaltelua vaati sitten sellainen kone, joka jostain syystä pulahti veden alle, veneen mukana tai yksinään, kun kiinnitysruuvit jäivät vähän löysälle.
Jos kone sattui tapahtuma-aikaan vielä olemaan käynnissä, oli syytä vilkaista hieman kiertokankiakin. Joissain tapauksissa ne olivat vääntyneet mutkalle, kun vettä oli päässyt palotilaan, mutta parhaimmassa tapauksessa niillä ajettiin vielä monta vuotta.
Kummasti se hörähti vanha kone tulille, kunhan sieltä valutti vedet ja vanhat bensat pois, löi uutta bensaa tilalle ja laittoi koneen käymään, jonkun kerran se saattoi yskäistä ja sammua, mutta tulppien kuivauksen ja muutaman nykäisyn jälkeen ilman tulppia, alkoi sininen savu taas kohota ilmoille ja omistajan ilme kirkastui.
Vaan yritäpä nyt korjailla uutta perämoottoriasi.
Ehei, ei käy. Se pitää viedä merkkihuoltoon, jossa siihen kytketään tietokone, ajetaan analyysit ja sitten aletaan vaihdella uusia elektroniikkaosia.
Onhan se tietty hauskaa, että moottorit saastuttavat entistä vähemmän ja ovat entistä hiljaisempia sekä taloudellisempia, mutta joskus tuntuu, että yksinkertainen mekaaninen laite olisi vesillä paljon parempi kuin hieno, elektroninen supermoottori, jollaisia meille nykyisin myydään.
Ja sitten vain Jussia odottelemaan, sanoo
