Stora Halsö on Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen satamakohde. Saaressa on sauna, jonka käyttäjät voivat itse lämmittää. Siellä on myös tukeva laituri, johon tiettävästi vuosikymmeniin ei ole pystynyt rantautumaan ilman rantakopista rientänyttä auttajaa – edellyttäen, että joku on ollut paikalla, ja käytännössä aina sulan veden aikaan siellä joku on päivystänyt.
Saapuvan veneen vastaanottaminen ja kiinnittymisessä auttaminen on kaikkein yleisin veneilyyn liittyvä kohteliaisuuden muoto. Samalla se on yleensä ensimmäinen asia, joka veneilyn etiketistä tulee mieleen.
Stora Halsön maineikas koppi on jo purettu, ja nykyinen tarinointipaikka sijaitsee uusilla laavuilla kauempana laitureilta.
Yksi Stora Halsön keskeisistä vierailijoista on koko alueen veneilyn aktiivi Kari Vierinen. Hän on jälleen suunnannut luottosaareensa. Vierisen mukaan kopin purkaminen ei saanut Stora Halsön kävijämääriä vähenemään, päinvastoin.
”Uusia vakituisia veneilijöitä on tullut mukaan. Erityisesti viikonloppuisin kävijämäärä on lisääntynyt”, Vierinen kertoo.
”Kulttuuri on sama edelleen. Satamalahdelle saapuvat autetaan aina laituriin.”
North Steel 40 runkoon itse rakennettu teräsvene on kunnioitettava näky Stora Halsön laiturissa. Juha Peuraniemi käy saaressa usein, sillä satamassa on hyvä yhteenkuuluvuuden tunne ja kohteliasta väkeä.
Apua vesillä
Stora Halsön kopilla kesäpäivää viettävien mielestä veneilykulttuuri on rapistumassa, nuoret veneilijät eivät nyansseja kuulemma hallitse. Vierinen ja hänen ystävänsä eittämättä tuntevat itsensä ikinuoriksi, mutta silti porukan mielestä veteraaniveneilijän kokemus painaa.
”Kokemus auttaa muun muassa siinä, että kun tekniikassa on murheita, tietää mistä vikaa lähtee etsimään.”
Kari Vierinen kertoo tapauksesta, jossa Gölisnäsin laiturissa moottorin kanssa painiskelleelle tuli avuksi täysin tuntematon, mutta korjaushommia enemmän tehnyt veneilijä.
”Hän teki siinä parissa tunnissa moottorille kattavan tarkistuksen ja tarvittavat huoltotoimenpiteet – täysin ilmaiseksi.”
Itselläni on muistikuva 1990-luvun lopulta, kun olin tuore dieselkoneen isäntä. Ei lähtenyt kone kuumana käyntiin, startti vain naksahteli. Kerran naama punaisena kyselin laituriin ajaneen pienen ammattihinaajan rasvanäppiseltä äijältä, että mikähän homma?
Pieni mutta ketterä äijä kysyi, onko minulla lyijyvasaraa. Ja olihan veneen mukana sellainen tullut. Äijä otti vasaran käteen, katsoi starttia ja jysäytti täysiä sen kylkeen. Jo käynnistyi!
Sittemmin startin hakkaaminen tuli tutuksi ennen kuin vaihdoin uuteen. Nyt ei ole tarvinnut turvautua vasaraan viiteentoista vuoteen.
Nykyään ei tarvitse hakea apua laiturilta. Sosiaalisen median kanavia seuratessa huomaa, miten kesäisin vesillä kysellään toisilta apua ja sitä myös saadaan. Sosiaalisen median ”lajin sisäinen” keskustelukulttuurikin tuntuu aavistuksen parantuneen fataalin myrkyllisestä enintään kevyttä ihottumaa aiheuttavaksi.
Mirva Saukkolan puuveneestä rikkoutui vaihdelaatikko kesken reissun pari kesää sitten. Saukkola on Suomen Tapaseura ry:n puheenjohtaja. Hän näkee, että hyvään veneilytapaan kuuluu muiden huomioon ottaminen ja auttaminen aina kun se on tarpeellista.
”Mieheni yritti hoitaa tilanteen kuntoon ja minä pillitin ahdistuneena. Siihen tuli nopeasti eräs herrasmies ja tarjoutui hinaamaan veneemme. Hän vei meidät kotilaiturillemme asti.”
Kun Saukkolan mies kysyi, miten palveluksen voi korvata, auttaja kieltäytyi kaikesta.
”Ja pontevasti. Hän sanoi, että jonain päivänä hän voi tarvita apua ja olisi kiitollinen, jos häntäkin autettaisiin”, Saukkola kertoo.
LUE MYÖS: Veneen hinaus on syytä osata vesillä – Oletpa pulassa tai auttajana
Satamissa rennompaa
Mutta onko merten ritareita enää?
Maantieliikenteessä muodostui takavuosina käsite teiden ritareista, ja sulavakäytöksisiä kuljettajia etsittiin ruusupuskat kädessä. Muut tienkäyttäjät huomioon ottavia palkittiin televisio-ohjelmissa, ja radiossa tästä ihmisryhmästä puhuttiin ihailevaan sävyyn.
Toisin on nyt. Autoilijoista tuntuu tulleen itsekkäämpiä, ainakin kaupungeissa.
Vesillä suurin osa on vapaaehtoisesti – siellä ei kenenkään ole pakko olla. Pahin jurnuttajien veneilevä kansanosa tuntuu jo luovuttaneen ja samalla laitureilla nillittäminen pikkuasioista on vähentynyt: uusien veneilijöiden solmut voivat olla vähän sinne päin, mutta ei kukaan enää tule tuhahtelemaan.
Toisaalta Kipparin lukijapaneelilleen tekemissä kyselyissä näkyy selvästi, että minä minä -asenne on lisääntynyt.
Nykyisin ei ehkä kytätä mitä muut tekevät, koska se ei kiinnosta. Nyt kiinnostaa vain se, mitä omasta mielestä hauskaa voi tehdä.
Korppoon Verkanin satamaan kesälomareissulleen perheensä kanssa saapunut helsinkiläinen Jari Järvinen on kohta kolmekymmentä kesää lähes poikkeuksetta veneillyt muutaman viikon Saaristomerellä. Aikojen muuttuminen näkyy erityisesti satamissa.
”Satamissa on rennompi tunnelma, kun on tullut vaihtoehtoja. Eri ihmisryhmät käyvät nykyisin erilaisissa satamissa. Juhlijoille on omat paikkansa, perheille sopivia palvelusatamia on paljon ja sen lisäksi on vielä erilaisia kyläsatamia. Jotenkin ihmiset tiedostavat nykyään paremmin, miten missäkin käyttäydytään.”
Merialueen suosituissa satamissa jokainen voi huomata, että tiivis kiinnittyminen on yleistynyt. Kun Turussa kadunvarren autojen välissä on parin metriä tyhjää, Saaristomeren laitureihin kiinnitytään kuin autot Helsingin kortteleissa. Kylki kylkeä vasten on muiden huomioon ottamista samalla lailla kuin puskuri puskuria varten. Suosituimmat satamat ovat niin ruuhkaisia, että väljästä kiinnittymisestä tulisi vain ruoriraivoa.
Olen kiertänyt Suomen suurimmilla järvillä ja niillä kylkikiinnitys jopa suosituimpien retkisatamien laitureissa on vielä arkipäivää. Ja nurinaa riittää.
Jari Järvinen ajaa lujitemuovisella matkaveneellä. Hän ei allekirjoita väitettä, että sellaisen vierestä saa aina peräpoijupaikan; kansanperinteen mukaanhan muovivene menee kasaan kuin ketsuppipullo.
”Enää vain hyvin harvoin ruuhkaisissa satamissa näkee paikkavarkaita. Samoihin poijuihin laitetaan useampia veneitä ja jopa kylkeen kiinni. Osaaminen siihen on mielestäni lisääntynyt”, Järvinen kiittelee.
Samaan aikaan palvelusatamat ovat varanneet vakaumuksellisille kylkikiinnittyjille omia, kalliimpia paikkoja. Ajatus, että saariston yrittäjille palveluiden tarjoaminen veneilijöille on liiketoimintaa siinä missä hotellin pitäminen, on vähitellen sisäistetty.
Joka majatalossa on sviitti ja siitä joutuu maksamaan enemmän kuin tavallisesta huoneesta. Samoin on vierassatamissa nykyisin. Veneitä on myös Suomessa kaiken kokoisia, jopa erityisen suuria.
Palveluiden ostamisen lisääntyminen on ajanut vapaaehtoistoimintaa alas kaikkialla yhteiskunnassa. Vesillä vielä onneksi on Suomen Meripelastusseura, jonka toiminta perustuu juuri vapaaehtoisuuteen.
Asenne, että ”mieluummin maksetaan kuin tehdään mokkapaloja”, on kuitenkin yleistynyt. Se on tietyllä tavalla surullista, mutta toisaalta selkeyttää tilannetta.
Säännöt hallussa!
”Onneksi säännöistä piittaamattomia, muita huomioimattomia veneilijöitä on veneilijöissä vähemmistö”, kirjoitti eräs Kipparin lukijapaneelin jäsen taannoin kyselyssä. ”Jokainen voimme itse omalla toiminnallamme välittää oikeita toimintamalleja, iloa ja yhteisöllisyyttä. Sama pätee tietysti elämään yleensäkin, eikä vain vesiliikenteeseen.”
Tapaseuran Mirva Saukkola näkee, että vesillä tiedetään kirjoitetut ja kirjoittamattomat säännöt hyvin. Esimerkiksi käy aaltojen muodostaminen.
”Mielestäni nykyisin vauhtihurjuus vaivaa vesillä vähemmän. Enintään nuorten kuljettajien ajamat vesijetit saattavat roiskutella vettä ohi mennessään.”
Aaltojen holtiton muodostaminen toisten veneilijöiden eteen on jopa rangaistavaa, pienemmässä mittakaavassa epäkohteliasta.
Mirva Saukkola arvelee, että vesillä ritareita on paljon enemmän kuin maissa.
”Mielestäni merten ritareita on paljon. Heidän määränsä ei ole vähentynyt. Veneilijät ottavat muut huomioon ja heidän välillään vallitsee selvästi hyvä yhteishenki.”
Kipparin Lukijat kertovat
Millaista apua olet saanut muilta veneilijöiltä?
”Aina rantautuessa autetaan.”
”Apua rantautumisessa ja vinkkeja satamissa.”
”Työkaluja lainaan.”
”Hinausapua moottoririkon sattuessa.”
”Näytetty vapaa paikka satamassa.”
”Tukkaan kysymään, jos näyttää siltä että on ongelmia.”
”Uimari kävi kiinnittämässä aloittelijoiden pudottaman poijuköyden paikalleen.”
”En aloittelevana veneilijänä omistanut sopivaa pistoketta sähkötolppaan, naapuriveneestä lainattiin.”
”En ole apua tarvinnut.”
Oletko itse auttanut muita veneilijöitä ja miten?
”Aina kun mahdollista, enimmäkseen rantautumisissa.”
”Olen antanut ohjeita karikoista.”
”Olen pelastanut merihädästä.”
”Olen sukeltanut köysiä potkurista tai selvittänyt ankkuriköysien solmuja veden alla.”
”Olen jakanut maasähköä ja lainannut jatkoroikkaa.”
”Olen hinannut useita.”
”Vedettiin savipohjaan juuttunut purkkari irti.”
”Huomioin aina veneeni jättämät aallot rannikolla ajettaessa.”
”Olen tarjonnut bensaa hajamielisille.”
Lähde: Kipparin lukijapaneeli
Liity Kipparin lukijapaneeliin tästä.
