Klassikko: British Seagull – Maailman paras brittimoottori

British Seagullin moottoreita on myyty vuosien varrella todella paljon. Sellaista venerantaa ei taida olla missään, ettei siellä jossain vanhan purjeveneen tai pikkujollan perässä yhä roikkuisi kyseinen ihmelaite.

Englannissa valmistettuja Seagull-moottoreita on myyty ympäri maailmaa varmasti kymmeniä ellei satoja tuhansia koneita. Onhan se ollut ”Maailman Paras perämoottori”.

Yhdysvalloissa se noteerataan vanhoja moottoreita esittelevissä kirjoissa mahtavien myyntimääriensä ansiosta, niin brittimoottori kuin onkin. Amerikan markkinoille luotiin pohjaa jo toisessa maailmansodassa. Englantiin sijoitetut jenkkisotilaat oppivat tuntemaan Seagullin ja veivät niitä Yhdysvaltoihin.

Hyvin laite tunnetaan myös Suomessa. Vanhoista moottoreista puhuttaessa aina jollekin British Seagull on yhtä kuin vanhat perämoottorit.

Vaikea olisikin kuvitella saaristossa liikkuvan vanhan talonpoikaisveneen tai puisen soutuveneen perään mitään muuta kuin British Seagullin tekemää kaksitahtista apumoottoria.

British Seagull sai alkunsa 1920-luvun lopussa ja valmistus pääsi vauhtiin 1930-luvulla. Siihen asti ”kaikkien” purjeveneiden perässä oli ollut Archimedes, mutta pian niiden tilalla pörisi Seagull.

Tämän pienen ja alkeellisen näköisenä koko ikänsä säilyneen perämoottorin syntyvaiheet liittyivät läheisesti Sunbeam-moottoripyörätehtaaseen, joka sijaitsi Wolverhamptonissa.

Ensin moottoreita kutsuttiin nimellä Marston Seagull. Tiettävästi niitä markkinoitiin myös nimellä Sunbeam Seagull.

Moottori oli 78-kuutiosenttinen ja vesijäähdytteinen, potkuri oli kaksilapainen. Magneetto oli Villiersin valmistama ja se säilyi lähes samanlaisena aina 1960-luvun lopulle saakka.

Poikittainen tankki oli pultattu suoraan kiinni sylinteriin, ja koska sen sisäpinta oli sinkitty, ei pahoja ruostumisongelmia ilmennyt – kuten yleensä peltitankkien kanssa on käynyt.

Hevosvoimia ensimmäisessä Seagullissa oli 1,5 ja laite maksoi Englannissa alle 30 puntaa.

Laite sai hyvän suosion, kun käyttäjät totesivat sen kestävän hyvin suolaisiakin olosuhteita.

Ensimmäisinä vuosina koneita tehtiin tiettävästi nelisensataa vuodessa. Pakkivaihde tuli koneeseen 1934 mutta siitä luovuttiin jo seuraavana vuonna, kun asiakkaiden mielestä vaihteisto teki koneesta liian painavan.

Vuonna 1935 tuli 102-kuutiosenttinen kone, joka säilyi tuotannossa aina vuoteen 1979 asti. Näitä moottoreita tehtiin maailmansodan aikana paljon pieniin maihinnousuveneisiin.

Sunbeamin keskittyessä tekemään kaksipyöräisiä perämoottorivalmistus myytiin yritykselle, jonka nimi oli British Sea Gull Company Ltd. Vuosi oli silloin 1938. Firman takana oli insinöörejä, jotka olivat jo Sunbeamilla suunnitelleet Seagulleja.

British-sana liitettiin mukaan, koska haluttiin erottua Seagull-nimellä omia moottoreitaan tekevistä amerikkalaisista.

Uusi yritys alkoi tehdä Poolessa Dorsetissa hieman tehokkaampia moottoreita. Perusratkaisiltaan ne pysyivät hyvin samanlaisina, yksinkertaisina, mutta silti erittäin toimivina ja käyntivarmoina.

Eroja samassa paketissa

Vaikka kaikki moottorit näyttivätkin perusratkaisuiltaan toistensa kaltaisilta, Seagullilla oli moottori lähes veneeseen kuin veneeseen. Se oli merkin merkittävä vahvuus perämoottorimarkkinoilla. Osatkin sopivat usein mallista toiseen.

Moottoreihin oli erilaisia potkureita ja useita välityksiä, eritehoisia koneita vuosien varrella oli 1–5 hevosvoiman välillä.

1930-luvulla tehtiin jopa kymmenen hevosvoiman tehoinen, kaksisylinterinen kilpakone, jossa kuutiosenttejä oli 340. Seagullit voitiin siis ”muokata” hyvin venekohtaisiksi. Siksi ne toimivat, ainakin käyttäjiensä mielestä, monia kilpailevia merkkejä paremmin.

Radikaalit muutokset yleensä karkottavat vanhat ystävät, mutta Seagull ei muuttunut niin rajusti, että siitä olisi tarvinnut siksi luopua. Monesti uusittunakin se oli edelleen samanlainen moottori kuin edeltäjänsäkin.

Ihmiset eivät enää ilmeisesti osaa arvostaa yksinkertaisia, helposti huollettavia, korjattavia laitteita.

Pitää olla jotain hienompaa, virtaviivaisempaa, nopeampaa ja tehokkaampaa. Hajottuaan sellainen vain heitetään syrjään ja ostetaan uusi tilalle.

Vaikka laite ei ollut kaikkien mielestä kovin kaunis katsella, oli sen yksinkertaisesta rakenteesta vain hyötyä.

Moottori oli helppo ja itse huollettavissa, kaasutin oli hyvin esillä ja purettavissa, vesijäähdytteisenä se oli kestävä, jopa suolaisessa vedessä.

Joidenkin mielestä se oli niin yksinkertainen laite, ettei se edes osannut olla käynnistymättä.

Kunnon laakereita ei ollut. Niiden sijasta oli pronssipuslat, eikä vaihteistossakaan ollut tiivisteitä. Laitteet olivat alkeellisia, mutta toimivia.

Kirjaimet kertovat

Kaikkiin Seagull-malleihin on stanssattu kirjainyhdistelmiä, joiden perusteella saa selville moottorin vuosimallin – tosin erittäin laajassa aikahaarukassa. Jos moottorissa on esimerkiksi kirjaimet FP, se kertoo kyseessä olevan Forty Plus Mark II -mallin. Kyseistä moottoria valmistettiin vuosina 1967–1979.

Eri moottorimallit erosivat toisistaan muun muassa niissä käytettyjen sytytyslaitteiden ja kaasuttimien mukaan. Käytössä oli ainakin Villiersin, Bingin ja Amalin kaasuttimia.

Eroja oli myös tehoissa. Esimerkiksi 1960-luvulla Forty Minus antoi 1–1,5 hevosvoimaa 3 500 kierroksella minuutissa.

Forty Plus antoi jo 1,5–2,5 hevosvoimaa, ja myöhemmin liki kolme, 4 000 kierroksella.

Century Model 100:n teho oli 3–4 hevosvoimaa (3 800 kierrosta minuutissa) ja 100 Plus -mallissa 3,5–5 hevosvoimaa (4 000 kierrosta minuutissa).

Kaksitahtisen moottorin öljyn ja bensiinin seossuhde oli peräti yhden suhde kymmeneen, myöhemmin päästiin neljään prosenttiin. Yleensähän kaksitahtisissa on pärjätty laihemmalla, 1–2 prosentin öljyseoksella.

Pitkä lentomatka

Aika ajoi armotta Seagullin ohitse, kun moottorien päästörajoitukset tiukkenivat. Niitä tehtiin vielä 1990-luvun puolivälissä, mutta aivan tarkkaa lopettamisvuotta ei tälle perinteiselle merkille löytynyt. Varaosia on valmistettu pitkään sen jälkeenkin.

Myöhemmät Seagullit olivat oikeastaan Selvan tekemiä perämoottoreita, mikä peribrittiläisyyttä ihannoiville oli lähes pyhäinhäväistys.

Viimeisimmästä Seagullin mallista yritettiin tehdä lähempänä tätä päivää oleva moottori, mutta päivitys ei enää riittänyt. British Seagullille ominainen poikittainen kiinteä polttoainetankki tehtiin myöhemmin muovista, mutta onneksi tuttu merimieshahmo sentään säilyi logossa mukana loppuun asti.