Perämoottorien taustalla oli alkuun uppsalalainen Nymans Verkstäder -yhtiö, jonka tarina alkoi 1800-luvun lopulla.
Myöhemmin yrityksen nimeksi vaihtui Nymanbolaget. Tuotantoon kuuluivat polkupyörät ja sotien jälkeen myös moottoripolkupyörät eli mopedit.
Ensimmäinen perämoottori oli kolmeheppainen NV-Skipper, joka sai lempinimen ”Nyckelpigan” eli leppäkerttu. Sen suosio kasvoi nopeasti ja vuosittain tuotanto saatiin tuplata.
Vuonna 1958 niitä myytiin 6 000 kappaletta.
Leppäkertun tekijästä tuli pian NVMarin. Vuotta myöhemmin, 1959, nimeksi muutettiin firman tekemien polkupyörien mukaisesti Crescent-Marin.
Kun vuonna 1960 Crescent yhdistyi toisen polkupyörävalmistajan, Monarkin kanssa, myytiin moottoreita jatkossa molempien nimillä.
Moderni tehdas
MCB:n eli Monark-Crescent Bolagenin perämoottoritehtaassa oli 1960-luvun puolivälissä 600 työntekijää ja vuosittain valmistui 50 000 perämoottoria. Niistä lähti peräti 60 prosenttia vientiin, esimerkiksi melkoinen määrä Suomeen.
Rimaa nostettiin Ruotsissa ja tavoitteeksi asetettiin USA:n markkinoiden valtaaminen.
Uudeksi omistajaksi 1973 tulleelta Volvo Pentalta löytyi leppäkertun avuksi rahaa ja mainetta, jolla ratsastaa Mercuryn ja OMC:n kotikentälle.
Crescentin ja Monarkin 60-luvun mainoksista näki selvästi, että molempien merkkien moottorit olivat samasta tehtaasta.
Suomalaista osaamista
MCB:n markkinoinnissa käytettiin hyväksi suomalaista osaamista. Vuoden 1968 lopulla yhtiön markkinointijohtajaksi oli nimitetty Richard Lundin, joka näki Pohjoismaat yhtenä suurena kotimarkkina-alueena. Moottorit varastoitiin tehtaalla Ruotsissa, mistä ne toimitettiin jälleenmyyjille eri maihin. Vientiä oli yli sataan maahan, joista tärkeimmät ostajamaat olivat Norja, Suomi ja Tanska.
MCB:n ja Lundinin pyrkimyksenä oli nousta amerikkalaisten tasolle ja sen edellytyksenä oli markkinaosuuden kohottaminen lähemmäs 30 prosenttia. Tavoite tiedettiin kovaksi.
Suomalainen ’Dick’ Lundin oli MCB:n markkinointijohtajana 60-luvun lopussa.
Ennakkoluulottomuutta
MCB:tä ei voi syyttää ainakaan mielikuvituksen puutteesta. Yritys kehitteli uudenlaisia ratkaisuja venemoottoreihin, mutta joskus asiakkaiden vanhakantaisuus ja epäluuloisuus tulivat seinänä vastaan.
Crescent Drive 45° oli erikoinen venemoottori. Se oli jotain sisäperä- ja perämoottorin väliltä, ja mielenkiintoinen tekele Monark-Crescentiltä.
Moottorin ja perävetolaitteen muodostama kokonaisuus oli uusi konstruktio venemoottorialalla 1960-luvulla. Se erosi muista sisäperäkoneista siinä, että koko pystyakselisto on rakennettu yhdeksi kokonaisuudeksi moottorin kanssa. MCB:n konstruktiossa nähtiin omat etunsa. Koko vedenalainen osa, joka rasittuu eniten korroosion ja mahdollisten vuotojen takia, oli ilman jatkoksia ja siten ilman pultteja tai ruuveja. Niiden mahdollisesti aiheuttamista galvaanisista virtauksista tai vuodoistakin päästiin eroon.
Crescent Driven erikoisuus oli vetävä potkuri. Vetävän potkurin etuihin kuului se, että kavitoiminen oli vähäisempää ja potkurin teho oli siksi parempi.Potkurin edessä oli suojarauta, jonka tehtävänä oli suojata potkuria pohjakosketuksilta. Crescentin entinen omistaja Volvo Pentahan toteutti oman versionsa eteenpäin vetävästä potkurista tehtyään tällä vuosituhannella isoihin dieseleihinsä oman IPS-järjestelmänsä. Idea oli ehkä peruja Crescentiltä, mutta toteutus täysin erilainen.
Kisatoiminnasta vauhtiin
Toinen erikoisuus oli Crescent CS, puhdasverinen kilpamoottori, jolla ei ollut tekemistä tai yhteistä kuluttajille myytyjen moottorien kanssa. CS tehtiin haastajaksi pääasiassa Königille.
Saksalainen König oli hallinnut ratavenekisoja 1950-luvulta lähtien. König oli puhtaasti kilpakoneeksi suunniteltu ja rakennettu, kun taas muiden moottorit olivat enemmän tai vähemmän tavallisista tuotantomoottoreista viriteltyjä.
Ruotsalaiset vastasivat haasteeseen saksalaisin opein. Crescent oli jo pitkään hakenut sieltä sekä tietoa että taitoa. Saksalainen Hans Müller ja hänen kolmisylinterinen kaksitahtimoottorinsa kutsuttiin apuun.
Müller oli todennut, että toimivin kaksitahtikonstruktio saavutetaan kolmella sylinterillä. Jos siitä haluttiin lisää tehoa, oli sylinterimäärä taas tuplattava ja Crescentilläkin kokeiltiin V-6 -moottoria jossain vaiheessa.
CS-moottori oli 500-kuutioinen ja sen sylinterihalkaisija oli alan miesten muistin mukaan 60 milliä ja iskun pituus 58 milliä. Kolmikurkkuinen kaasutin oli englantilaisen Amalin valmistama. Tehon muistellaan olleen 50–58 hevosvoimaa 7 500 kierroksella minuutissa. Moottoreita tehtiin kisakäyttöön ilmeisesti ennätyskokeiden sääntöjen vaatimat 50 kappaletta.
Loppu lähestyi
Kaikki ei sujunut Volvonkaan hallinnassa toivotulla tavalla. MCB:n vuosien varrella kehittyneen joustavan yrityskulttuurin ja uuden omistajan ajatusten yhteensovittaminen ei sujunut toivotulla tavalla.
Huhut 65-hevosvoimaisesta moottorista liikkuivat villeinä, mutta 1970-luvulle MCB tuli edelleen pienien moottorien voimalla.
Isompaa moottoria odottavat saivatkin tyytyä esimerkiksi 1970 aiempaa pienempään moottoriin, kun Archimedes-Penta-Monark-Crescent -mallistoon tuotiin 20 hevosvoiman moottori. Se oli muunneltu aiemmasta 25-hevosvoimaisesta moottorista.
Suomen markkinoillehan se sopi hyvin, kun teho alitti rekiströintirajan.
Öljykriisi 1970-luvun alkuvuosina notkautti perämoottorimarkkinat niin Pohjoismaissa kuin ympäri maailmaa.Oma venevalmistuskaan ei tuonut sellaista taloudellista tulosta kuin toivottiin.
Volvo Pentalla todettiin, ettei perämoottorien valmistus ollut niin kannattava sijoitus kuin alussa toivottiin. Volvon nimenkään tuominen perämoottorin koppaan ei auttanut.
Ruotsalaisen perämoottoriteollisuuden kehitys ja kasvu pysähtyivät varsinkin amerikkalaisten ja japanilaisten tehtaiden puristuksessa. Perämoottorivalmistus lopetettiin joulukuussa 1979.
Ennätyslukemia
Ennen toiminnan alasajoa Crescentin historiaan jäi sentään ruotsalaisen R. Tordin tekemä nopeusennätys.
Kyseessä oli kilpaveneiden O500-luokka ja yhden tunnin ajo. Maailmanennätyksen nopeuslukemaksi kirjattiin 96,48 km/h eli hiukan alle 56 solmua.
Isommassa O700-luokassa Carl Eric Zanderin ja Crescentin nimiin kirjattiin 1964 Ruotsin nopeusennätyslukema 151,46 km/h. Se oli aikanaan myös Pohjoismaiden ennätysnopeus.
Kun lujaa mentiin, ei liene ihme, että länsinaapurimme ehtivät jättää parissa vuosikymmenessä jälkeensä joukon pieniä käytännöllisiä perämoottoreita veneilijöille ja mökkiläisille. Ja pohjoismaalaisittain he saivat aikaan siis ainakin yhden legendaarisen kilpamoottorinkin.
Juttu on julkaistu Kipparin Klassikko-sarjassa numerossa 8/2020.
