Pääkaupungista lähtevistä matkustajalaivoista suurin osa sivuttaa Harmajan majakan. Niiden kannelta voi kaunista majakkaa ihastella, ja vuosikymmenten varrelle Harmajaa onkin varmasti vilkuillut useampi silmäpari kuin mitään muuta majakkaamme.
Saarella on ollut kauan luotsitoimintaa, ja sitä sieltä käsin harjoitetaan yhä tänäkin päivänä. Juuri muuta toimintaa ei pienelle saarelle mahtuisikaan. Paitsi tietysti lintumaailman arkielämää, niitä siellä asustelee paljon etenkin keväisin.
Harmaja katsottuna ohittavan laivan kannelta on varmasti tutuimpia majakkanäkymiä Suomessa.
Gråharu -niminen saari esiintyi merikartoissa ja purjehdusohjeissa jo vuonna 1644. Ensimmäinen purjehdusmerkki saarelle lienee rakennettu vielä aiemmin, mahdollisesti jo 1500-luvulla. Joka tapauksessa saarella oli rakennettu merkki silloin, kun Ruotsin ja Venäjän suurvallat alkoivat siirtää rajaansa Suomen itälaidalta länsipuolelle 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Tuolloiset timpurit eivät päässeet helpolla, kun sotien melskeissä piti pöllit ja lankut tuoda saarelle mantereelle, ja nikkaroida aina uusi purjehdusmerkki tuhotun tilalle.
Kun Venäjän laivasto Suomen lopulta vallattuaan alkoi pitää vakituista tukikohtaa Helsingissä, sen merenkulkijat eivät halunneet kerta toisensa jälkeen odotella aamun valkenemista satamaan pääsemiseksi. He alkoivat vaatia valomajakkaa sisääntuloväylälle. Rahaa majakkaan ei tuolloin löytynyt, kun harvassa olivat ne kauppa-alukset, jotka Helsingin satamaan olisivat pyrkineet.
Aikaa kului. Vasta vuonna 1883 tilattiin Tukholmasta Ludvigsbergin konepajalta metallinen majakkarakennelma. Se oli 7,3 metriä korkea ja siihen tilattiin Ranskasta lyhty, jossa oli petrolikäyttöinen valolähde.
Vieläkään eivät merenkulkijat olleet tyytyväisiä. Majakka oli heidän mielestään aivan liian matala. Vuonna 1900 sitä alettiinkin korottaa. Aluksi tehtiin telineet, joilla rautarakenne nostettiin ylemmäksi. Sen alle muurattiin graniitista ja tiilistä seitsemän metrin korkuinen jatko-osa. Tuolloin syntynyt, kahdesta palasta liittämällä tehty rakennelma on sama, mikä tänä päivänäkin on ihasteltavanamme.
Oikea väylä pääkaupunkiin on nyt hienosti havaittavissa saapuvien laivojen komentosilloilta. Kun Suomenlinnan kirkko ja Harmajan majakka ovat linjassa, sivutetaan reilusti väylän reunoilla olevat karikot.
Lyhdyn paluu
Luotsit ovat hoitaneet työtään saarella pitkään. Puisia rakennuksia oli pikkuisella saarella aikanaan runsaasti, vaikka nyt maisemaa hallitsee harmaan virastomainen betoni. Vanhoista valokuvista voi nähdä, että saari on aikoinaan ollut hyvin kaunis. Karummaksi yleisilme muuttui viimeistään viime sotiemme aikana, kun sinne rakennettiin monia tykkipesäkkeitä. Niiden jäänteet vievät yhä suuren osan muutenkin vähäisestä pinta-alasta.
Harmajan linssi on alkuperäinen. Yöllä se hehkuu omaa valoaan, mutta kaunis se on myös ilta-auringon valossa.
Harmajalle asennettiin vuonna 1936 sekä suunnattu että suuntaamaton radiomajakka. Laite oli tuolloin ensimmäinen laatuaan koko maailmassa. Alkuperäinen lyhtykojukin vaihdettiin vuonna 1956. Uusi oli ajanmukainen, mutta ei monenkaan mielestä kovin kaunis. Ulkonäkö parani viimein vuonna 2000, kun majakka remontoitiin kokonaan. Silloin vaihdettiin takaisin paikalleen alkuperäisen kaltainen lyhtykoju.
Kun pääkaupungiksi nousseessa Helsingissä kasvoi luotsaustoiminnan tarve, alkoivat vanhat puurakenteiset talot käydä ahtaiksi ja epäkäytännöllisiksi. Nykyinen betoninen talorakennelma valmistui 1969. Onko se kaunis vai ei, rakennuksen arkkitehtuurista saa jokainen olla mitä mieltä haluaa.
Veneilijä voi ihailla Harmajan saarta vain veneestään. Saarelle ei saa mennä kuin hätätapauksessa. Hieman ikävää, mutta olosuhteet huomioiden ymmärrettävää. Saaren satama on pieni ja luotsaustoiminta vilkasta, kuttereita ja pilottiveneitä kulkee altaassa tiuhaan tahtiin.
Luotsit ja kutterikuljettajat ovat saarella töissä viikon kerrallaan. Silloin he tarvitsevat työrauhan, jonka me huviksi ja virkistykseksi veneilevät epäilemättä mieluusti heille suommekin.
Juttu on julkaistu Kipparin majakkasarjassa numerossa 7/2005
