Pääset lukemaan sivustoa tämän mainoksen jälkeen.

Jutut

Nissen aarteita: Johnson Light Twin – Vesikirpuista parhain

Joku saattaa olla eri mieltäkin otsikon väitteestä, mutta aika moni venealan veteraani on ollut valmis hyväksymään sen ainakin oikeansuuntaisena. Monille kone on ollut jopa se ”paras Johnson”.

29.02.2020

TekstiJUha Virtanen

Ensimmäinen asiakkaalle myyty Johnson Light Twin oli sarjanumeroltaan viidessadaskuudes. Se ei tarkoittanut, että ensin olisi tehty 505 prototyyppiä, joita olisi testattu erilaisissa olosuhteissa. Sarjanumerointi vain päätettiin aloittaa komeasti viidestäsadasta.

Vain viisi ensimmäistä konetta oli esituotantomalleja ja testikäytössä olleita prototyyppejä. Vuonna 1922 alkoi sitten myynti asiakkaille.

Pientä ja kovasti kehuttua moottoria valmistettiin ensimmäisenä tuotantovuotena 3 000 kappaletta. Myöhemmin sitä myytiin vielä paljon enemmän. Malli, joka kantoi myös nimeä Waterbug eli vesikirppu, pysyi pitkään tuotannossa ja sitä  kehitettiin vuosien varrella. Yhä edelleen moni vanhojen perämoottorien parissa puuhaileva pitää sitä erinomaisena laitteena.

Suurimman osan 70–80 vuotta vanhoista Light Twineistä saisi todennäköisesti jopa käyttökuntoon varsin pienellä kunnostuksella. Alan harrastajista moni pitääkin sitä parhaiten toimivana antiikkimoottorina jopa muutkin merkit mukaan  lukien.

Ennen kuvissa olevan B-sarjan Light Twinin valmistamista oli tehty A-sarjan koneita. Niistä osa oli päätynyt meren äärelle. Sisävesille tehdyt koneet eivät kestäneet suolaista vettä, ja korroosiosta tuli paljon negatiivista palautetta. Siksi B-sarjan saamista markkinoille kiirehdittiin. Siinä oli käytetty A-malliin verrattuna enemmän pronssia ja ruostumatonta terästä, jotka kestivät paremmin merioloja.

A-sarjan koneisiin liimattiin pienet tarrat, joissa luki: ”This is a fresh water motor only” – moottori on tarkoitettu vain makeaan veteen. Jossain vaiheessa 1920-luvun lopulla alettiin käyttää meriveden kestävää alumiinia. Sitten moottori oli lopultakin ”Light Twin” eli kevyt.

Ajalleen tyypillinen

Johnson Light Twin edustaa hyvin 1920- ja 1930-luvunkin perämoottoreita. Tämän näköisiä perämoottorit olivat, niin Johnsonit ja Evinrudet Yhdysvalloissa kuin vaikkapa Archimedes Pentat Euroopassa.

Vasta toisen maailmansodan jälkeen alettiin koreilla moottorien ulkonäöllä ja kaikenlaisilla hienouksilla. Moottoreita koteloitiin ja useimmat alkoivat näyttää enemmän leivänpaahtimilta tai muilta kotitalouskoneilta kuin perämoottoreilta.

Light Twin ei kätkenyt sulojaan kuorien alle. Se käynnistettiin vielä perinteisesti, kieputtamalla käynnistysnaru näkyvillä olevan vauhtipyörän ympärille. Mainoksessa sitä kehuttiin täysin vaarattomaksi ja varmasti toimivaksi.

Uskoisikohan tuota? Kuinkahan moni kyytiläinen on saanut kipparin taakse viuhuvasta käynnistysnarusta ikävän puraisun poskeensa tai selkänahkaansa?

Kumisella kädensijalla varustettu ohjaustanko oli patentoitu ja se oli helposti irrotettavissa. Sen pystyi myös kääntämään, kun moottori oli vipattava ylös. Light Twinissä oli myös automaattinen vippaus. Kun kivikkoisilla vesillä perämoottori kolahti johonkin, se heilahti ylös eikä potkuri tai kalarauta vahingoittunut.

Moottorin mallinimestä voi päätellä, että se oli kaksisylinterinen. Valurautaisten sylinterien halkaisija oli kaksi tuumaa ja iskun pituus oli puolitoista. Männät olivat valurautaa ja laakerit fosforipronssia. Kiertokanget olivat erityisesti tarkoitukseen tehtyä pronssisekoitetta. Kampiakseli oli erikoisterästä, joka oli karkaistu kovaksi hiomisen jälkeen. Kampikammio oli valettu alumiiniseoksesta.

Voiteluaine sekoitettiin bensiinin joukkoon. Kampiakselin ylemmälle laakerille voiteluaine kulkeutui omaa kanavaansa pitkin.

Kaasutin oli varustettu uimurilla ja neulaventtiilillä. Säätövipuja oli vain yksi. Uimurisäiliön pohjassa oli tyhjennysaukko ja irrotettava siivilä.

Peruutettaessa kone vain kierrettiin ympäri. Akselilla oleva patentoitu lukko estää moottorin vippautumisen ylös.

Kisakunnossa kierroksia lisää

Alakerta oli ensin suolaista merivettä kestävää pronssia. Myöhemmin 1920-luvulla otettiin käyttöön alumiinista valettu alaosa.

Tehoilla ei tuohon aikaan mässäilty. Vähempikin riitti ihmisille. Light Twin antoi 2 600 kierroksella minuutissa tehoa 2,3 hevosvoimaa ja 3 000 kierroksella 2,4 hevosvoimaa. Nämä arvot siis täysin varustein ja siviilikäytössä.

Moottorista oli myös mahdollista puristaa hiukan enemmän kierroksia ja tehoa, jos sillä haluttiin ajaa kilpaa. Kilpailukunnossa Johnson Light Twin antoi 2 600 kierroksella minuutissa tehoa 2,6 hevosvoimaa ja 3 500 kierroksella 3,2  hevosvoimaa.

Sytytyksestä huolehti vauhtipyörämagneetto. Polttoainesäiliö oli kiillotettua alumiinia ja siihen mahtui kolme litraa polttoainetta. Määrä riitti vajaan kahden tunnin ajoon. Jäähdytys toimi imupainejärjestelmällä, jossa potkuri sai pyöriessään  aikaan jäähdytysveden kierron. Pumppua tai venttiilejä ei ollut. Jäähdytysveden sisääntulo ja poisto olivat moottorin pyörästökopassa. Vesiputkisto oli sijoitettu kolhuilta suojaan akseliputkeen.

Edellä mainittu välityspyörästön sisältävä koppa eli torpedo oli valmistettu aineesta, jota kutsuttiin lyniitiksi. Se kesti suolavettä, jolloin korroosiota ei esiintynyt entiseen malliin. Välityspyörät olivat hiili-nikkeliterästä ja karkaistut. Välityssuhde oli 14:24. Kolmilapaisen potkurin läpimitta oli yhdeksän tuumaa ja nousu vajaat kahdeksan tuumaa.

Vedenalaisia vaarojakin oli osattu Johnsonilla ajatella. Itsetoimivan vippauksen lisäksi Light Twinin potkuriakselilla oli erikoinen varmuuskytkin. Se toimi jousen avulla. Jos potkuri osui pinnan alla olevaan esteeseen, kiveen tai uppotukkiin, niin kytkin pääsi luistamaan ja potkurin lavat säilyivät vahingoittumattomina.

Moottori painoi 16,7 kiloa. Light Twin teki tietä Johnsonin seuraavalle menestysmallille, joka tunnettiin Sea Horse -nimellä.

Kaikki osatekijät kohdallaan

Otsikon väittämään vielä palataksemme, voitaneen todeta ainakin yksi selvä asia. Jos Johnson Light Twin ei olisi ollut veneilijöiden mielestä paras moottori, niin tuskin sitä olisi voitu myydä tuhansittain vuodesta toiseen. Yksityisten lisäksi Johnsonia ovat vuosien varrella tuoneet Suomeen useammatkin yritykset. Vielä 1920-luvun lopulla Johnsonin päämyyjä Suomessa oli Suomen Voimavaunu Oy Helsingin Mikonkadulla.

Vielä 1920-luvulla sähkölaitteiden roiskesuojaus ei ollut kovin kehittynyttä.

Tämän Johnsonin myyntivaltteja olivat pienen koon ja keveyden lisäksi helppokäyttöisyys ja toimintavarmuus. Mitä muuta veneilijä voisi tällaiselta perusmoottorilta odottaakaan?

Edullista hintaa tietysti, mutta todennäköisesti Johnson Light Twin oli siinäkin kilpailukykyinen. Nisse on itse sitä mieltä, että vielä tänäänkin tuhatkunta tällaista ”parasta Johnsonia” menisi helposti vuosittain kaupaksi.

Moottoria kaupattiin ympäri maailmaa. Kun sitä valmistettiin paljon, niin myös varaosien saatavuus oli hyvä. Se oli silloin – ja on tänä päivänäkin nykymoottoreita koskien – tieto, joka antoi asiakkaille rohkeutta tehdä ostopäätöksiä ja tuki uusien moottorien myyntiä.

Juttu on julkaistu Kipparissa 2/2007 Nissen aarteita -palstalla.

Lue myös nämä

X