Yleisimmin Suomessa vastaan voi tulla laite, jossa yläosa on täysin normaali perämoottori, mutta alaosa on korvattu niin sanotulla jettiperällä. Nissen museossa tällaisia laitteita on kaksin kappalein. Toinen on Evinruden vanhassa 18 hevosvoiman perämoottorissa ja toinen saman valmistajan 55 hevosvoiman perämoottorin alaosana.
Kovin suosituiksi jettimoottorit eivät ole koskaan tulleet, mutta Pohjois-Amerikassa ne osoittautuivat käytännöllisiksi varsinkin isoilla joilla, missä rannoilla vesi oli matalaa. Riitti, että vettä oli vain nilkan yläpuolelle, niin jettiveneellä pääsi kulkemaan – ainakin laitteiden valmistajien mainospuheissa.
Sikäli markkinamiesten jorinassa oli totuuttakin mukana, ettei vesisuihkulaite ollut yhtä helposti haavoittuva koskipaikoissa kuin tavalliset potkurit, jotka vaurioituivat nopeasti kiviin osuessaan.
Yksi merkittävimmistä valmistajista on ollut Specialty Manufacturing Company San Leandrossa Kaliforniassa. Yhtiön tuotteet ovat kantaneet nimeä Outboard Jets of California ja niitä toimitettiin asennettavaksi useille perämoottorivalmistajille.
Laite imee vettä alaosan ritilän läpi, kierrättää sen paksun putken läpi ja sylkee taaksepäin, jolloin vene liikkuu toiseen suuntaan.
Jettiperä kiinnitettiin perämoottorin alaosaan vaihteiston ja potkurin tilalle. Laitteita oli kolmea kokoa. Pienin oli 15–25 hevosvoiman moottoreille. Keskikokoinen riitti aina 55 hevosvoimaisiin saakka. Isoin jetti sopi isommille perämoottoreille, jopa yli 100 hevosvoimaisiin asti.
Jettiperän tarina on varsin pitkä ja se on sivunnut moottoreita 1950-luvun puolivälistä aina näihin päiviin saakka. Vesijettiperän sai aikoinaan Homeliten ja Bearcatin erikokoisiin perämoottoreihin, samoin Chryslerin ja Wards Sea Kingin, Mercuryn ja tietysti OMC:n eri moottoreihin. Kuten myös Evinrudeen ja Johnsoniin, unohtamatta Gale- ja Sea King-moottoreita.
Pienemmissä moottoreissa kulkusuuntaa muutettiin normaalisti konekopan sivussa olevasta vaihdevivusta, josta liike välittyi tankoa pitkin alas jetin porttiin.
Suihkusta vettä
Laitteen toimintaperiaate on hyvin yksinkertainen. Perämoottorin pystyakseli pyörittää impelleriä, eräänlaista potkuria eli juoksupyörää, joka imee laitteen alaosassa olevasta aukosta vettä. Vesi saa vinhasti pyörivästä impelleristä vauhtia ja suihku suunnataan taakse, jolloin vene lähtee vastaavasti eteenpäin.
Veden ulostuloaukon edessä on eräänlainen saranoitu kauha, jolla voidaan säätää suihkun suuntaa. Sen mukaan vene pysyy paikallaan tai kulkee eteenpäin tai taaksepäin.
Vesisuihku eli jetti oli ja on toki edelleen näppärä laite määrättyihin tarkoituksiin. Sillä voi kulkea melko matalassa vedessä. Potkuria ei ole, ei ainakaan perinteisessä mielessä, joten se ei voi vaurioituakaan. Potkurin puuttuminen tekee siitä myös pelastusaluksiin ja sukeltajien veneisiin turvallisen laitteen.
Hyvässä ideassa oli puolensa, mutta laitteessa oli myös huonoja ominaisuuksia, joiden takia se ei ole ainakaan tähän mennessä korvannut täysin perinteistä potkurivetoista perämoottoria. Merkittävin laitteen suosiota ajoittanut tekijä on varmastikin ollut vesisuihkun hyötysuhde. Tehohäviö oli noin 30 prosentin luokkaa. Se koitui monen yrittäjän kohtaloksi.
Esimerkiksi Indianapolisissa toiminut Outboard Jet, joka käytti Techumsehin moottoreita, teki 1960-luvulla muutamia jettimalleja. Niissä vesisuihku oli suunnattu ylhäältä päin takaisin veteen eikä veden alle, kuten tavallisimmin on tapana. Sen kaksisylinterinen vesijäähdytteinen malli OJ200 oli teholtaan noin yhdeksän ja puoli hevosvoimaa, mutta eräskin asiakas manasi koneensa häviävän naapurin kuusiheppaiselle moottorille.
Sellaistahan ei voinut hyväksyä, joten kauppa tyrehtyi. Mutta ei kuitenkaan kokonaan. Erikoisvarusteltuja perämoottoreita on ollut markkinoilla. Suomessakin vielä ainakin 1990-luvulla.
Isommissa moottoreissa ”kauhalle” tuli vaijeri suoraan kaukohallintalaitteelta.
”Vatujet” oli kova sana
Nissellä on itsellään ollut kokeiltavana vesijettiperämoottori 1990-luvulla. Outboard Jetin alaosa oli kiinnitetty Johnsonin 150 hevosvoiman V6-moottoriin, ja koko komeus puolestaan Buster Magnumin perään.
Suorituskyvyltään konepaketti vastasi Johnsonin 105 hevosvoiman moottoria – mutta painoi tietenkin edelleen yhtä paljon kuin iso, sataviisikymppinen kone.
Amerikkalaisten kokemusten perusteella täälläkin vesijetin tiedettiin sopivan parhaiten hyvin tasapohjaisiin veneisiin. Fiskars teki muutaman koekappaleen Buster RS- ja Magnum-malleista. Nissen mukaan niiden pohja
muokattiin kölin kohdalta tasaiseksi. Tuo tasainen alue oli juuri saman levyinen kuin jettiperän vedenottoaukko, jotta jetti saisi imupuolelle varmasti riittävästi vettä.
Nissen mukaan 5 000 kierroksella minuutissa Buster Magnum saavutti helposti 30 solmun nopeuden ja kesti myös kuormaamista. Mutta taloudellista matkantekoa tavoiteltaessa kierrosten pudottaminen 4 000 kierrokseen
minuutissa aiheutti sen, että vene ei meinannut enää pysyä plaanissa. Varsinkin aallokossa jetti haukkoi ilmaa, mikä aiheutti tietysti omat ongelmansa tehokkaan vesisuihkun muodostamiselle, joten veneen pitäminen liukunopeudessa oli vaikeaa.
Mutta tyynellä kelillä jetin kanssa pystyi pyyhkäisemään Nissen mökkisaaristossa Pellingissäkin vähän mistä sattui. ”Vatujet” oli sinä kesänä seudulla kova sana.
Siitä huolimatta Nissen varovaisen arvion mukaan Suomessa on tällaisia laitteita myyty vuosikymmenien aikana vain 100–200 kappaletta.
Voit lukea jutun myös digilehdestä 4/2006.
