Jutut

Sadan kilometrin soutuvaellus Inarilla

Jos jalka ei kestä kävelyä, vaelluksen voi tehdä myös soutaen. Inari on kuin soutuvaeltajalle tehty, sillä sieltä löytyy avaruutta ja nähtävää. Mutta reitti on hyvä suunnitella etukäteen tarkasti.

31.12.2018

Tekstija kuvat Marko Korhonen

Raskaasti lastattu vene rouhii rantahiekkaan syvän uran Nitsijärven koilliskulmassa. Elokuun aurinko on pyörähtämässä pallon toiselle puolelle ja illan läheisyyden näkee oranssiin kääriytyvistä puista. Saappaan tönäisy saattelee järven pinnalle puoli tonnia kuollutta ja elävää painoa, 155-kiloisen veneen, kolme miestä, koiran ja nipun  pullistelevia rinkkoja.

Edessä on ensimmäinen veto, noin yhdeksän kilometrin soututaival kapeamman Alasaaren eteläkärkeen. Ja sen jälkeen sata kilometriä tälle jätkälaumalle tuntematonta vesistöä, Inaria. Kukaan meistä ei ole tehnyt ennen tällaista vaellusta, eikä soutanut näin kauan ja kauas. Kuivanmaankiertäjät taitavat olla nyt väärässä paikassa?

Matka Inarille on ollut pitkä ja kestänyt kuukausia. Itse asiassa se alkoi vuosi aikaisemmin Kemihaaran erämaaalueelta, Keskipakkojen laavulta, kun aamukahvia hörppinyt vaellustoveri ilmoitti keskeyttävänsä vaelluksen ja kääntyvänsä takaisin. Polvi ei kestänyt enää kävelyä ja rinkan painoa.

Kemihaaran selkämaita taivaltaessa kypsyi ajatus toteuttaa seuraava vaellus toisin. Soutaessa eivät polvet välttämättä rasitu, mutta maisema vaihtuu. Iso Inari valikoitui kohteeksi kuin itsestään ja erityisesti sen Vätsärin reunoja kiertelevä osa.

Tässä toinen ranta näkyy, mutta aina sitä ei Inarilla edes helposti erota.

Mutta miten soutuvaelluksen voi toteuttaa? Mistä saa veneen? Miten suunnitellaan reitti? Jos ei tiedä mistään mitään, on paras kysyä niiltä, jotka ehkä tietävät. Henkilö, joka on matkannut soutuveneellä Tallinnaan tai Sokostin juurelle tietää, millaista venettä souturetkellä tarvitaan.

Kolmelle soutuvaeltajalle on pakko löytyä ainakin kaksi soutupaikkaa. Painavaa lastia ei yksi soutaja kuljeta päivääkään, eikä veneellä tehdä kunniakierrosta pitempää
vaellusta. Silloin puhutaan noin viisimetrisestä aluksesta, jossa kaksi soutaa, yksi pitää perää ja suunnistaa.

Mistä veneitä saa? Rahalla voi saada mitä tahansa, mutta jos lähtee etelästä pohjoiseen, kaveriksi tarvitaan traileri ja taito kuljettaa yhdistelmää. Parasta olisi saada vuokrattua vene käyttöön paikan päältä.

Oma pulmamme ratkeaa jo hyvissä ajoin tammi–helmikuussa, kun Rovaniemeltä löytyy tuttava, jonka tuttava asuu Nitsijärven rannassa. Tarjolle tulee Päijän, kolmella soutupaikalla ja kahdella airoparilla varustettu karski kulkuväline. Muista ominaisuuksista ei ole mitään tietoa.
Onneksi emme tiedä, että kyseessä on Päijän 575, joka arvioitiin Erässä aikanaan näin: ”Suuri vene, yksin soudettaessa jopa raskas. Vasta kolmen soutaessa vene on parhaimmillaan.”

Kivikot ovat veneilijälle Inarissa yleinen riesa. Väliin on vaikea rantautua.

Vastatuulee sivusta ja edestä! Painava vene ei tunnu asettuvan millään oikeaan asentoon eikä lasti löytävän optimaalista paikkaa. Keula puskee tuulessa vasempaan ja oikeaan niin, että keulan soutaja tekee töitä vain yhdellä kädellä. Jos toinen soutaja lopettaa soutamisen, vauhti hiljenee ja lähes pysähtyy. Maisema liikkuu ohi hitaasti ja suuren selän reuna ei tunnu lähestyvän lainkaan. Oikean suunnan pitäminen on aluksi yllättävän hankalaa.

Inarinjärvessä on 3318 saarta ja ne hukkuvat ulapalta katsottuna rantametsään. Metsästä erottuu vain harvoin kiintopisteitä. On pakko seurata veneväylän varrelle siroteltuja väylämerkkejä, sillä kiemurtelu sokkeloista rantaviivaa nuoleskellen ei vastatuulessa kiehdo.

Nitsijärvi jää selän taakse ja ohitamme helposti Kotaniemen veneväyläksi muokatun rännin kautta. Veneen perässä hilautuu pari viehettä, sillä yritämme saada myös
kalaa. Punertava Lotto toimii, mutta harjukset päätyvät alamittaisina takaisin järveen.

Koskivuonon lounaspäässä saamme vihjeen siitä, missä kala voi tarttua. Matalan reunalla. Koska veneen vauhti ei riitä upottamaan vieheitä tarpeeksi alas eikä mukana ole painoja, syvän veden päällä kuuntelemme yleensä hiljaisuutta, johon eivät muodosta säröä edes harvakseen liikkuvat uisteluveneet. Ainoan äänen maailmankaikkeuteen synnyttää kahden airoparin mossahdus veteen.

Kuinka pitkiä päivämatkoja soutuveneellä voi tehdä? Tutun soutajan päivän vedot ovat vaihdelleet 15–70 kilometrin välissä. Normaali taipale on ollut 25–35 kilometriä.

Saaret hukkuvat ulapalta katsottuna rantametsään

Rakkojen kanssa ei pitkään soudeta. Ja pelastusliivit voi pitää vieressä, sillä päällä ne ovat vain tiellä. Siperia opettaa vastatuuleen soutajaa, joka käyttää vain käsivarsia ja unohtaa, että koko vartaloa voi hyödyntää vipuna. Suolisvuonon puolivälissä, puolen tunnin soutamisen jälkeen vasemman kyynärvarren lihakseen iskee kramppi, joka vääntää sormet koukkuun ja naaman irvistykseen. Onneksi Inarissa riittää vettä ja repusta löytyy suolapähkinöitä. Emme uhraa turhia ajatuksia mahdollisille
vatsataudeille, vaikka kuolleita sopuleita kelluu jokaisessa kivenkolossa.

Tuulen lisäksi voimia verottaa myös aurinko, jonka polte ei näytä yllättäen hellittävän lainkaan. Päivälämpötilat kipuavat +20 asteen korville, jopa ylikin. Hiki virtaa. Kukaan ei tajunnut, että reppuun pitää Lapissa joskus loppukesästäkin varata aurinkoöljyä. Kerran sujuvan etenemisen keskeyttää kivikko, jota ei pitänyt olla. Sellainen löytyy Kyyneljoen ja Kyyneljärven välistä. Tyhjennämme veneen, mutta sille ei löydy kivien välistä riittävän syvää reittiä. Koska ilta lähestyy, teemme pikaratkaisun: vene tyhjänä maita pitkin väljään veteen.

Voimakkaassa vastatuulessa vauhti voi pudota lähelle kilometriä tunnissa, myötätuulessa mennään jopa kymmenen. Meiltä vastatuuli verottaa yhden ”luppopäivän”.
Se oli varattu Vätsärin kiertelyyn rinkka selässä.

Tavarat kannattaa soutuveneessä järjestää hyvin.

Alkuun kaavailemamme reitti osoittautui soutuveneelle liian hankalaksi, sillä se olisi vienyt veneen Sollumusjoen ja Vätsärin sokkeloihin ja pitkille vetotaipaleille.
Hyväksymme ehdotuksen, joka kuljettaa meidät Nitsijärveltä Suolisjärven kautta Kyyneljärvelle, Pisteriniemeen ja Kuuvan kanavalle. Soudettavaa satakunta kilometriä
ja aikaa kuusi päivää.

Kyllä sen jaksaa vetää. Enää ei tarvitse kuin soutaa. Onneksi Karelia Soutuja ja Sulkavan Soutuja kierrellyt sukulainen on opastanut soutamisen saloihin ja antanut kullanarvoisia vinkkejä: airon kädensijaan suojukset tai käteen hyvät hansikkaat ja sen jälkeen asennolle. Kapuloita alle ja ähkintää!

Emme pystytä tälläkään kertaa minkäänlaista majoitetta, sillä tasaisia, kivettömiä paikkoja on harvassa. Rantautumisetkin sujuvat vain kiviä kolhien. Selkeällä kelillä
yöt menevät ilman kattoa makuupussissa.

Koko matkan ajan vaivannut vastatuuli on nyt ohi! Ei ole, yöllä tuuli kääntyy ja soudamme Kyyneljärven ja -vuonon läpi Pisteriniemeen asti taas päin tuulta. Teemme silti reissun matkaennätyksen, noin 27 kilometriä. Soutajan tai melojan on turha lähteä ylittämään isoja selkiä, varsinkin jos on pienikään mahdollisuus myrskystä. Vasikkaselän toisella laidalla sen tajuaa. Hiljaisellakin tuulella Inari ehtii muodostaa aaltoja, jotka nousevat soutuveneen partaan korkeudelle. Pisteriniemi
liikkuu rinnalla tuskastuttavan hitaasti, vaikka vedämme kaikin voimin.

Matti Kuuva, joka rakensi aikoinaan Pisteriniemen halkaisevan kanavan lapion ja kuokan avulla, tunsi varmasti veden ja tuulen voiman. Kun vene liukuu tyynen kanavan läpi kohti loppusuoraa, entisen maansiirtotyömaan keskellä oma urakkamme kutistuu pieneksi. Oli se äijä!

Kuvan kanava on yhden miehen kymmenen vuoden urakka lapiolla ja kuokalla.

Soutuvaellukselle asiantuntija-apua antoivat Jouni Laaksonen, Pertti Rovamo, Sanna Korhonen ja Jori Kontio.

Juttu on julkaistu Erä-lehdessä 6/2012 ja se uusitaan nyt joululahjana Kipparin lukijoille.

Lue myös nämä

X