Tilaa
Jutut

Sjöberg: Kuikkakeittoa

Kippari-lehti uusii suosittuja Sjöbergin pakinoita menneiltä vuosilta nettisivuillaan.

30.08.2019

TekstiSjöberg

KuvatKipparin arkisto

Jaahas, syksy se taas tulla jollottaa ja kesä alkaa olla takana. Eipä se kuitenkaan monia merenkävijöitä haittaa, vaikka monet alkavatkin jo nostella veneitään ylös uuden ja vielä kauniimman kesän toivossa. No,  eletään vain toivossa, eipähän tässä muutakaan voi, kun on se lottovoittokin vielä saamatta.

On se nimittäin niin, että vaikka se lottovoitto kohdalle napsahtaisikin, niin eipä tässä iässä enää ole paljon elämältä odotettavissa. Jaa miksei? No kun Sjöberg ei ole mikään Arvo Ylppö, joka kuulemma  satavuotiaana totesi kauniin naisen nähdessään, että voi, voi, ollapa vielä kahdeksankymppinen!

On siinä lottoarvonnassakin aina se jännityksensä, vaikka muija Sjöbergille tolkuttaa, että turhaanpa tuota jännität, kun et sitä kuitenkaan koskaan saa. Mutta kyllä siinä jännättävää on. Jos se kuitenkin kerran sattuisi kohdalle, niin sitten jännittäisi, että onko muilla sitä täysosumaa, jotta joutuuko sen potin jakamaan.

Ja jos se ei kerran omalle kohdalle osu, niin aina pitää jännittää, että ei kai vain yksi sitä kokonaan itselleen kahmi, vaan toivottavasti on muitakin jakajia. Ja viimeinen toivo se on silloinkin, jos osumia sattuukin vain yksi. Nimittäin se, että toivottavasti osuu porukan kanssa jakoon, ettei vain yksinään pääse kukaan siitä nauttimaan.

Jaa, jaa. Mikä se vetää niin apeaksi tämän muuten niin kateellisen suomalaisen mielen? Ehkäpä se on tämä syksy, vaikka ei siinä sinänsä Sjöbergin mielestä mitään vikaa ole. Saaristossakin saa olla ihan rauhassa, ei ole veneitä joka rannalla pörräämässä ja vesi alkaa olla noille riivatun vesiskootterimiehillekin turhan kylmää.

Kylmää taitaa olla myös niille yläohjaamoveneiden porukoille, jotka ensimmäisinä tuntuvat vetäytyvän takkatulen ääreen. Että mitäkö hyvää siinäkin nyt on olevinaan? Tietysti se, että ei tarvitse Sjöbergin  kateellisena katsella naapuriveneitä ylöspäin, vaan voi lepuuttaa silmää saariston rauhassa ilman kateuden hiukkastakaan – edes joskus, sano.

Mutta paljon on mennä kesänä puhuttu ruuasta, jota nyt sentään on Sjöbergin pöydässä toistaiseksi riittänyt. Niin intoutui se saapasmaan Berlusconi haukkumaan suomalaista evästä, että lenkkimakkarastakin
tuli äkkiä Perluskoonia ja sitä haluttiin lähettää tälle aina niin iloiselta näyttävälle pikkumiehelle oikein mämmillä tai muulla samalta näyttävällä tavaralla höystettynä.

Eikä sen höystön olisi välttämättä tarvinnut olla ruuansulatusketjun alkupäästä.

No, kyllä sitä Sjöbergkin mielellään tarjoaisi tälle herralle perinteistä suomalaista rantamakkaraa, jos vaan sattuisi tuo tukanistutusleikkauksiltaan samoille tulille eksymään.

Se rantamakkarahan syntyy siten, että makkaraa paistetaan nuotiolla tikun nenässä niin kauan, että tikku palaa poikki ja makkara tippuu hiillokseen. Siitä sitä lähdetään kiikuttamaan mereen pesulle, mutta kun se polttaa näppejä niin riivatusti, niin sehän tippuu siinä vaiheessa rantahiekkaan. Ajallaan päästään meriveteen pesulle ja palataan lämmittämään makkaraa nuotiossa.

Siinäpä sitten jonkin ajan kuluttua makustellaan mukavasti hampaissa rouskuvaa ja rantamudalla maustettua jauhomössöä ja kehutaan kilpaa, kuinka herkullista voi suomalainen makkara oikein ollakaan. Ja palan painikkeeksihan kaivetaan kiven kolosta mukavasti ilta-auringossa lämmennyt kossupullo ja ähkäistään reippaasti maittavan aterian päälle.

Kyllä siinä toiseksi jäävät niin hunajamelonien kanssa tarjoillut Parman kinkut kuin kaiken maailman hienostelevat grappatkin.

Mutta annetaanpa noitten ulkomaan elävien olla, kun riittää sitä ihmettelemistä omissakin porukoissa. Niin kuin nyt näissä luonnonsuojelijoiksi itseään kutsuvissa maatuskahuivisissa tyttölapsissa ja  risupartapojissa. Ei niin, etteikö Sjöberg luonnonsuojelua kannattaisi, mutta rajansa se pitäisi olla kaikella.

On nimittäin niin, että kun silmä lepää loppukesän auringonlaskun värittämässä saaressa niin vihaksi pistää. Moni saari kun on muuttunut kuin aavesaareksi, kun tämä meidän luontoomme kuulumaton ja siksi harvinainen ja rauhoitettu merimetso on ulosteillaan tappanut saarista kaiken kasvillisuuden.

On nimittäin kamalan näköistä, kun luonto tuhoutuu puhtaanvalkealla ruikkupaskalla! Pientä se on veneilijän pikku krapulassa vääntämä torttu – jopa Sjöbergin, tunnustaa muija – sammaleen alle kätkettynä näihin jälkiin verrattuna. Ja niistä veneilijän jätöksistä on pidetty porua jo vuositolkulla.

Anteeksi nyt vaan, herkkähipiäisemmät lukijani, mutta on se asia joskus sanottava niin kuin se on.

Ja näitä tihulaisia ei sitten saa poistaa herkkää saaristoluontoa pilaamasta niin millään. On nimittäin kummallista, että käsiin räjähtävää ongelmaa ei saada kuriin, kun oikein lakipykälät estävät lintujen  lahtaamisen.

Aikanaan se ei meille levinnyt, kun sillä oli luontaisia vihollisia. Nyt kun niitä ei ole tai ilmasto on sen verran lämminnyt, että tänne uskaltaa pienemmälläkin rasvakerroksella varustettu elukka tulla, niin sitten niiden annetaan levitä ylt´ympäriinsä.

Yksi Sjöbergin kavereista ehdotti, että otuksista voisi tehdä kuuluisaa kuikkakeittoa, jos ei muuten niistä päästä. Sen reseptihän on yksinkertainen. Otetaan yksi kuikka. Jos se ei vielä ole kuollut niin kyllä  suomalainen korpisoturi tämän ongelman jotenkin selvittää. Sitten kuikka höyhennetään perusteellisesti ja laitetaan kattilaan.

Kattilaan laitetaan vettä niin, että kuikka peittyy. Kun kuikka on kiehunut tunnin, se nostetaan jäähtymään ja kaadetaan vesi pois. Kuikka pannaan jälleen kattilaan ja kaadetaan päälle maitoa. Annetaan taas kiehua reilu tunti, nostetaan kuikka jäähtymään ja kaadetaan maito pois. Pannaan jälleen kuikka kattilaan ja kaadetaan sekaan Koskenkorvaa. Sen annetaan vain kiehahtaa, nostetaan Koskenkorva jäähtymään ja kaadetaan kuikka pois.

Siinä sitä olisi merimetsoillekin oivallista ja hyödyllistä käyttöä!

Sitä mieltä on ainakin

Pakina on julkaistu Kipparissa 9/2005

Lue myös nämä

X