Se on sitten Sjöbergin laskelmien mukaan koettu kolme syysmyrskyä, joista viimeisin oli oikein kunnon myräkkä.
Antoivat vain jostain kumman syystä sille nimen Eino. Kyllä se olisi syytä muistaa, että myrskyille annetaan aina naisen nimi. Niin se osuu paremmin kohdilleen, tuumailee ainakin Sjöberg, kun katselee tuota muijaa, joka on kuin niin sanottu myrskyn merkki harva se viikko.
Toisaalta paljon mukavampaa se on, että muija näyttää myrskyn merkiltä vain toisinaan. Yhdellä kaverilla se oli muija, joka oli luonteeltaan ja ulkonäöltään perin tasainen – jatkuvasti vihainen.
Mutta niin se vanha kansa väittää, että ennen talvea tulee aina kolme syysmyrskyä, ennen sitä ei ainakaan eteläisessä Suomessa talvea ja jäitä nähdä.
Ja hyvin on paikkansa pitänyt, tuo väittämä, vaikkei Sjöberg paljon vanhan kansan viisauksille arvoa annakaan – paitsi sille, että jos on jouluna lunta katolla, niin on sitä silloin maassakin. Todennäköisesti, sanoo Sjöberg.
Mutta ei se nimi myrskyä pahenna sanoo vanha sananlaskukin, tai ainakin jotain siihen suuntaan.
Onneksi tuli nimittäin seurattua noita säätiedotuksia, jotka kerrankin pitivät paikkansa. Ennustelivat sille myrskysunnuntaille Suomenlahdellekin suurin piirtein 20 metriä sekunnissa puhaltavaa tuulta ja niinpä päätti Sjöbergkin kalakaverinsa kanssa jäädä tällä kertaa maihin.
Viisas päätös, kerrankin, sanoi jopa muija. Ja se oli harvinaista herkkua se. Siis sekä muijan kehut että makoisa loikoilu sängyssä kirjan parissa pitkälle puolelle päivään.
Ja mikäpä sitten sattuikaan kirjaksi? Vanha Alistair MacLeanin Karhusaari tietenkin. Siinähän sitä röykytetään vanhalla kalastustroolarilla ensin pitkin pohjoista Atlanttia ja sitten pitkin Barentsinmerta kohti jääkylmää, pimeää ja kolkkoa saarta, jonka asukkaina on yhtä sääasemaa lukuun ottamatta pääasiassa jääkarhuja.
No, antaapa tämän aviisin kirjallisuusasiantuntijan, tuon Peten, kertoilla lisää kirjasta, jos joskus aiheelliseksi näkee.
Ja mitenkä ollakaan vielä samaisen Eino-myrskyn iltana töllöttimestä putkahti esiin vanha elokuva amerikkalaisesta sukellusveneestä, joka seikkaili jossain Aasian rannikolla toisen maailmansodan aikana.
Siinä kyllä ainakin Sjöbergille nousi taas kerran hiki pintaan.
Vaikka ne eivät tainneet olla olot aina niin ruusuiset sen enempää sotilailla kuin muillakaan merimiehillä sodan aikana merellä, niin vielä karmeampaa se taisi olla sukellusvenemiehillä. Sjöbergillä on jo valmiiksi niin kova ahtaan paikan kammo, että sukellusveneen nimellä kutsuttuun keksintöön ei tämä poika laittaisi edes sormeaan, ellei se olisi sitten jo valmiiksi irtileikattuna.
On siinä nimittäin saattanut valahtaa monelta kaverilta naama valkoiseksi ja jotain muuta housuun, kun ovat syvyyspommit alkaneet jysähdellä peltiseinän toisella puolella. Siinä ei montaa pakopaikkaa lähettyvillä ollut.
No, sota on julmaa ja ratsuväki raakaa, sanoi entinenkin kirjailija. Joten ollaan vaan tyytyväisiä, että tässä on saatu jo pitkään rauhassa elellä ja kalareissuja suunnitella.
Eipä silti, kovastihan sitä kerrotaan tarinoita sodan ajoilta yhdistettynä kalastukseen. Vast´ikään Sjöberg kuuli tarinan, jossa Suomenlahden saaressa olleille sotilaille oli tullut tuoreen ruuan nälkä ja yhteisellä päätöksellä ruvettiin kalastamaan. Vaan kun ei ollut kalastusvälineitä.
Kauan ei tarvinnut poikain miettiä, kun pyydettiin päivystäjältä lupaa laukaista tykki sopivasti rantaveden tuntumaan, ja vot, olisi sanonut vihulainen, kohta oli niin hiilloskala-ainekset kuin kalasoppatarpeetkin kätevästi kerättävissä rannalta, kun aallot ne sinne toivat.
Kertoi sitten aikanaan myös Sjöbergin appiukkokin tarinaa sieltä jostain, Syväriltä siihen aikaan. Siis siltä joelta, ei siltä Nilsiän viereiseltä järveltä, jossa körttiläisyyden esi-isä Ruotsalaisen Pate aikoinaan souteli.
Oli tullut sotapojille nälkä sielläkin ja hyvinhän nuo miehet siihen aikaan tiesivät, että veden viljaa sitä on joessakin, kun tuo Syväri ei ole edes ihan mikä tahansa puropahanen, vaan ihan rahtilaivojen kuljettava joki edelleenkin.
Sanoi siihen sitten appiukko, jotta menkää vaan pojat, ottakaa vähän kasapanosta mukaan ja virittäkää virtaan.
Ja niinhän ne tekivät sotamiehet työtä käskettyä ja heittivät paukun virtaan – tietenkin alavirtaan. Loppui kuulemma se kalastus melko lailla lyhyeen, kun oli ainoa soutuvene sen jälkeen niin sanotusti tuhannen p….n päreinä. Vaan säilyivät miehet kuitenkin ehjinä, siitä rytäkästä. Muista kertovat sitten historiankirjat enemmän, jos kertovat.
Vaan siirrytään nyt takaisin nykyaikaan, tai aivan hitusen menneeseen.
Viime kuussa Sjöberg ehti suositella jäätyneelle ja haljenneelle moottorille talvisäilytystä sopivasti siten, että ymmärtäisivät edes vorot viedä. Taitaa se kuitenkin olla niin, että eipä niitä paljon tarvitse houkutella, voroja nimittäin.
Yksi huonoimpia tuureja on tässä ollut Sjöbergin kaverilla, joka toissa kesänä osti uuden 20-heppaisen markkinajohtajamoottorin poikansa veneeseen. Ehti se yhden kesän siinä olla, kunnes syksyn saadessa vene nostettiin ylös, vietiin panssariverkkohäkkiin ja ajateltiin peitellä seuraavana päivänä.
Ei ehditty. Ensimmäisenä yönä oli verkkoon tehty miehen ja moottorin mentävä aukko ja niin oli mennyt sekä mies että moottori.
Viime kesänä osti kaveri mökkiveneeseensä 60-heppaisen kaksitahtitekniikan huippumerkin. Se ehti olla maissa kesän jälkeen kaksi yötä.
Parempaa loppuvuotta teille muille toivottaa
Pakina on julkaistu Kipparissa 12/2013
