Jutut

Sjöbergin pakina: Elämää ja elektroniikkaa

07.06.2019

TekstiSjöberg

KuvatKipparin arkisto

On se kummallinen juttu tuo elektroniikka. Siihen törmää nykyisin entistä enemmän, olipa kyse sitten autoista, kodinkoneista ja ainakin Sjöbergille läheisimmistä – veneistä. Elektroniikkaa on  kuulemma nykyisin niin kartoissa, kaikuluotaimissa kuin moottoreissakin.

Ja kattia kanssa, sanoo Sjöberg. Mitä himpskuttia se moinen elektroniikka oikein on? Eihän sen sen kummempaa voi olla kuin tavallista sähköä, sitähän se on. Jostain kumman syystä tuttuakin   tutumpaa tavaraa nimitetään nykyisin elektroniikaksi! Saattaahan se tietty olla hienompaa eli fiinimpää kutsua tavallista sähköä elektroniikaksi, mutta kyllä se vain tavallista ihmistä (lue   Sjöbergiä) ainakin hämää kummasti.

Jos asiaa kutsuttaisiin oikealla nimellään, ainakin Sjöberg osaisi ottaa sen oikealla tavalla. Tuli nimittäin jo pikkupoikana saatua opetus siitä, millaista ainetta se sähkö oikein on. Silloinhan piti   yrittää korjata mitä erilaisimpia sähköisiä vehkeitä aina radioita myöten.

Työnsipä Sjöberg sitten aikoinaan ruuvimeisseliä radion sisuksiin sen jälkeen, kun oli aikuisempien puheista varoituksen saaneena ensin ottanut töpselin irti seinästä. Vaan eipä se ollut se sähkö  mihinkään sieltä laitteesta hävinnyt. Niin vain tömäytti  Sjöbergiltä tajun hetkeksi kankaalle. Siitä sitten oppi, että vempaimia, jotka ovat jossain tekemisissä sähkön kanssa, tulee välttää, ainakin ruuvimeisselillä sorkkimasta.

Seuraava opetus tulikin vasta paljon myöhemmin, silloin kun autojen kanssa opeteltiin touhuamaan. Kummasti sitä oppi senkin, että akku on sellainen laite, jossa vaatimattomasta ulkonäöstä  huolimatta piisaa sähköä ihan riittävästi moneen tarkoitukseen.

Oli nimittäin Sjöbergillä siihen aikaan hieno metallirannekkeinen kello. Jotain sitä sitten ropailtiin konepellin alla, kun kellon hihna osui yhtä aikaa akun plussanapaan ja auton runkoon. Siitä se alkoi ranneke hitsautua kiinni akun navan ja rungon väliin ja poltti rannetta niin maan vietävästi. No, tulihan siinä samalla opittua sähköhitsauksen perusperiaatteet!

Mutta entäpäs sitten, kun sähköön liitetään vettä. Senhän tietää jokainen vanhoja amerikkalaisia elokuvia katsellut, että sillä yhdistelmällä saadaan epämiellyttävältä naapurilta tai riittävän rikkaalta, kiukkuiselta muijalta henki kätevästi pois. Ei tarvitse kuin asettaa radio kylpyammeen reunalle ja odotella, että toivottu henkilö menee hoitelemaan vartalohygieniaansa ammeeseen ja samaan liemeen sitten tipauttaa radion, niin johan lähtee henki pahansisuisestakin ämmästä niin, että pihinä ja rätinä vain kuuluu.

Veneissä nyt ei yleensä kuitenkaan ole sellaisia virtamääriä, että siinä henki lähtisi, ellei venettä ole maasähkön kanssa liitetty valtakunnan verkkoon, johon tavaraa syöttää joko Imatrankoski tai Loviisan atomivoimala. Sitä ei Sjöbergkään tiedä, onko se atomivoima vielä vaarallisempaa kuin vedellä tuotettu, mutta mieluummin sitä pysyy erossa molemmista.

Eri juttu se on noiden purjeveneiden kanssa, jotka joskus sotkeutuvat voimalinjoihin mastoinensa. Siinä olisi kuulemma syytä jättää alus mahdollisimman pikaisesti, sillä automaattisulakkeet kytkeytyvät väittämän mukaan päälle itsestään, vaikka olisivat maston kosketuksesta pois lauenneetkin. Siitä on olemassa varottavia esimerkkejä siitäkin, kun veneilijä on kivunnut väärällä hetkellä mastoaan linjoista irrottelemaan.

Mutta miten se mahtaa olla nykyisissä moottoriveneissä, kun kaikki toiminnot alkavat olla sähkökäyttöisiä? Panee nimittäin ainakin Sjöbergiä vähän mietityttämään, miten niihin laitteisiin oikein voi luottaa, veneessä kun tuota vettä ja kosteutta tunnetusti riittää joskus vähän paremmallakin kelillä vesisateesta ja myrskystä puhumattakaan. Ne kun tuppaavat jo pelkät valotkin reistailemaan kosteuden vaikutuksesta, katkaisijat hapettumaan ja pimeyden voimat saavat vallan monessa paatissa.

Etenkin moottoreissa alkaa olla pientä sähköliitintä, anturia, katkaisijaa, relettä, sulaketta toisensa perään vain odottamassa sitä vesipisaraa, joka sotkee koko järjestelmän. Mitenkäs sitä suu pannaan siinä tilanteessa, kun etelästä puhaltaa toistakymmentä metriä sekunnissa, vettä sataa kaatamalla ja vaikkapa hienot sähköiset hallintalaitteet lakkaavat toimimasta? Menee nimittäin sormi suuhun ainakin Sjöbergiltä.

Entäpäs vikojen korjaaminen. Ollaanko sitä menossa samaan kuin autopuolella, että jokaisen vian löytämiseen tarvitaan ensin tietokone ja sen jälkeen ainut korjaajan tietämä keino tilanteen korjaamiseksi vaihtaa se kuuluisa elektroniikkaboksi, joka maksaa niitä kuuluisia maltaita? Pahaa pelkää ainakin Sjöberg.

Sähkövikojen korjaamisesta tuli mieleen tarina tuolta trukkien maailmasta, mutta sama saattaisi olla tilanne veneessäkin. Oli nimittäin hieno, monella sähkövekottimella varustettu trukki alkanut nikotella. Trukin meno muuttui kengurumaiseksi hypähtelyksi aina, kun äänitorvea painettiin.

Sitäpä sitten asettuivat korjaamaan niin korkeasti koulutetut asentajat kuin firman huoltopäällikötkin. Laitteen sähköjä mittailtiin, virtapiirejä tutkittiin, magneettikenttiä tarkasteltiin ja vika vain oli ja pysyi.

Kaksi vuorokautta tekivät miehet töitä, eivätkä löytäneet vikaa edes mustaa laatikkoa vaihtamalla. Sattui siihen sitten paikalle vanhempi rasvakourainen huoltomies, joka ei ollut elektroniikasta kuullutkaan. Ihmetteli vain, että mikseivät asentajat vaihda sitä äänimerkin nappulaa, jos se kerran moisen ilmiön aiheuttaa?

Asentajat vaihtoivat ja siihen loppui loikkiminen.

Ettei vain tehtäisi yksinkertaisista asioista turhan monimutkaisia, epäilee

Lue myös nämä

X