Väittävät, että vanhojen muistelijaa pitäisi pistää tikulla silmään. Moottorimiehillä se voisi sitten olla vaikkapa öljytikku, jos ei muuta ei satu käsillä olemaan. Puuvenemiehien on tietysti helppo repiä veneensä laidasta ihan oikea puutikku, lasikuituväellä on vähän vaikeampaa.
Ellei tehtaalla ole tehty huolimatonta työtä ja kuitu on jäänyt laminoitumatta. Silloinkin niitä tikkuja jää enemmänkin kynsien alle kuin silmään, ja suurin osa tikuista tulee sinnekin päätä raavittaessa, kun hapertuvan veneen kanssa painiskelijat miettivät ratkaisua asiantilan korjaamiseksi.
Vanhojen muistelu on tietysti tätä ikuista keskustelua ja väittelyä polttoaineen hinnasta. Nyt tuntuu bensa taas olevan niin halpaa, että menneet ajat panevat vain naurattamaan. Kun bensa maksaa 1,10 euron pintaan litralta, niin halpaahan se on, sanoo kukanenkin mitä tahansa.
Onhan nimittäin niin, että vaikka öljyn maailmanmarkkinahinta laskisi nollaan dollariin tynnyriltä, niin bensalitra maksaisi silti noin 70 senttiä tai sitäkin enemmän. Sen verran bensalitran hinnassa on pelkkää veroa, muita maksuja ja valtion monopoliyhtiön sekä jakeluyhtiöiden katteita. Ellei enemmänkin!
Edesmenneen Veikko Lavin, Sjöbergille vain Vepa, tukilisäjenkan sanoin voisi todeta, että arvonlisävero, valmistevero, tuonnintasausmaksu, varmuusvarastointimaksu, myyntikate, kuka niistä oikein selvän saa?
Ja muistelemaan kun ruvettiin, niin Vepahan se oli merten ja rantojen tuntija, jos kuka. Vepa oli aikanaan tunnettu myös siitä, ettei mies lasiin sylkenyt. Siinä maistuivat niin rantojen miesten juomat kuin fiinimmätkin aineet.
Vielä viimeisinä Vepan elinvuosina Sjöberg kuunteli vesi silmissä radiota, kun olivat saaneet houkuteltua Vepan studioon keskustelemaan kuuntelijoiden kanssa. Eivät vain muistaneet puhalluttaa esiintyjää ennen suoraa lähetystä. Siinä sitä oli juontajalla tekemistä, kun yritti saada vanhan sanoittajan juttutulvan ja runosuonen katkeamaan, että ääneen olisivat päässeet muutkin.
Nauhoitetussa lähetyksessä olisi sensuuri iskenyt vahvasti Vepan juttuihin, olihan kyse sentään perheohjelmasta.
Mutta kun noita polttoaineen hintoja laskeskellaan, niin moni tuppaa vääntämään ne mummonmarkka -nimiseksi valuutaksi.
Sitä Sjöberg ei ymmärrä sitten millään ilveellä, jotta mitä tekemistä mummolla on tuon muinaisvaluutan kanssa? Onko kyse siitä, että puhujat eivät kehtaa tunnustaa, etteivät hahmota tätä nykyistä euroa ollenkaan, vai mistä? Sillä turhahan on jäädä tuohon viime vuosikymmenelle, kyllä pitäisi mennä aina vuoden 1963 rahanuudistusta edeltävään aikaan asti, silloin nimittäin ainakin Sjöbergin mummot olivat vielä voimissaan ja rahojaan pussin pohjalta laskivat.
Sieltä komean nahkaisen rahapussin pohjalta Sjöbergillekin joskus heltisi jokunen ropo. Ja senkin muistaa, että bensalitra maksoi noihin aikoihin noin 40 markkaa litralta, joten siinä sitä on mummonmarkka-miehille miettimistä!
Vanhoja pyysivät myös muutamat lukijat muistelemaan pari numeroa sitten tällä samalla palstalla julkaistun sepustuksen jälkeen. Tuli silloin mainittua, että on sitä kokemuksia puuveneistä Sjöbergilläkin, on hyviä
ja huonoja ja sitten tietysti hyvin huonoja.
Tuli mainittua, että Sjöberg on elämänsä aikana ollut kahden puuveneen omistajana. Eihän se pidä paikkaansa. Neljä puuvenettä on Sjöbergillä kaikkiaan ollut. Sellainen vain tuntuu tuo muisti olevan, että parhaiten muistaa ne uponneet paatit, ei välttämättä niitä, jotka ovat hyvin tehtävänsä täyttäneet.
Toisen paatin kohtalo tuli kerrottua, toisen jäi vielä kertomatta.
Komean näköinen meriläismallinen se oli tämäkin paatti. Oli keulakajuuttaa ja oli avotilaa. Pituutta oli reilut kahdeksan metriä. Koneena oli, edellisestä paatista kovasti opittuna, vanhan Wickströmin sijasta toinensuomalaisen venemoottoriteollisuuden ihme, vanha Vire.
Jos oli Wickström yksinkertainen kone, niin melkeinpä vielä yksinkertaisempi oli tämä yksipyttyinen Vire. Yksinkertaisempi ei enää voi olla kuin käyttäjä tai omistaja, jos senkin moottorin saa rikki tai käymättömäksi. Niin tuumi ainakin Sjöberg, kunnes toisin todistettiin.
Sattui nimittäin nousemaan tuollainen reilun 20 metrin hiivari lounaan suunnalta Suomenlahdella. Siinä sitten yritettiin puskea kaikkien seitsemän hevosvoiman voimalla vastatuuleen. Eihän siitä mitään tullut. Paikallaan sentään vielä pysyi siihen asti, kunnes kone tietysti sammui. Vettä se lienee saanut, tai jotain muuta asiaan kuulumatonta.
Selvittämättä jäi kuitenkin se syy. Vene hinattiin haveripaikalta saaren toiselle puolelle suojaan ankkuriin ja paikalta poistuttiin hätäapukyydillä.
Vaan niin jäi veneen noutaminen muutamaa päivää myöhemmäksi ja sinä aikana tietysti tuuli kääntyi päinvastaiseen suuntaan. Siinä eivät olleet auttaneet sen enempää kaksi ankkuria kuin muutkaan varmistukset,rantakivikkoon oli vene hakkautunut niin, että kymmenen metrin päästä maista löytyi vielä laudan kappaleita. Parin metrin syvyisessä rantavedessä makasi niin hienostunut Vire kuin paatin kölirautakin. Muut osat olivat jauhautuneet tohjoksi, myrsky heitellyt sinne tai tänne. Jotta se siitä veneestä.
Neitsytmatkallaan oli tuokin paatti Sjöbergin omistuksessa, joten eihän sitä tietenkään ollut ehtinyt vakuuttaa. Se oli vakuutusyhtiön onni ja Sjöbergin epäonni.
Siitä oppineena Sjöberg on tehnyt sittemmin veneen vakuutuksen samaan aikaan kuin kauppakirjankin. Mutta ovelia tuntuvat olevan nuo vakuutusmiehet, tuon tapauksen jälkeen ovat saaneet kaikki kolhut aina mahtumaan kumman sopivasti omavastuun rajojen sisään. Jotta niin on vain maksettu omasta pussista niin vakuutusmaksut kuin kolhutkin.
Väärinhän se on, väärin, niin väärin. Muta maksumiehen rooli se sopii erityisen hyvin tavalliselle suomalaiselle veneilijälle. Itsehän on omansa valinnut, niin veneensä kuin muijansakin. Paljon on kuulemma niitäkin, joilla valinnat ovat menneet toisin päin. Ensin ovat muijat valinneet miehen ja vielä sen jälkeen veneenkin.
Jos näin on käynyt, niin siitä saa syyttää vain itseään ja omaa saamattomuuttaan. Niin tekee ainakin
Pakina on julkaistu Kipparissa 2/2007
