Niin se vaan tuli, vaikkei siltä näyttänytkään. Kesä nimittäin. Ja hyvähän se niin on, vanhan luut tykkäävät lämpimästä. Sanoohan se sanontakin, että ei lämmin luita riko. Toisaalta sanonta kertoo myös, että kylmä kangistaa nopeasti. Jostain syystä Sjöbergin muija taas on kuulemma jälkimmäisen sanonnan kannattaja.
Näin keväisin se on kuitenkin sangen hauskaa kävellä pitkin venerantoja ja seurailla erilaisia vesillelaskuja. Tänä keväänä ei ole nähtykään oikein kunnon katastrofi edellisvuosien malliin – vielä.
Eipä niitä tietysti kenellekään toivo, ei, mutta vesillelaskutarinoista moni on surullisia, perin surullisia. Milloin on kaatunut hiiappi-auto veneen mukana jontkhaan tai hiiapin puomi on painunut veneen kannesta läpi. Milloin taas on pohjaproppu jäänyt auki, läpivienti pettänyt tai jäähdytysvesiletku haljennut ja vene on painunut saman tien pohjaan.
Vaikka sitä kuinka olisi kiire siirtää vene omalle laituripaikalleen, niin ei milloinkaan pitäisi jättää tarkistamatta tilannetta pilssissä ennen kuin laskee liinat irti tai päästää veneen irti trailerilta. Siinä saattaa säästyä arvaamattoman isoilta hankaluuksilta.
Mutta kuten sanottu, tänä keväänä ei ole ainakaan silmiin osunut sen pahempia juttuja.
Sen sijaan kunnioitus noita hiiappi- ja muita nosturimiehiä kohtaan sen kuin vain kasvaa. On nimittäin eroa miehellä ja ammattimiehellä. Pariinkin otteeseen Sjöberg on osunut paikalle, kun veteen nostetaan selvästi yli kymmenen tonnin painoisia paatteja. Ja se on ammattimiehen hommaa jos joku. Siinä ei kannata turhaan hötkyillä tai hätäillä.
Ennen aikaan sanottiin, että hosumalla ei tule kuin k-päisiä kakaroita, mutta veneenlaskussa hosumalla tulee vain vahinkoa. Ihailtavaa sen sijaan on, kun homma tehdään taiten ja harkiten. Turhia liikkeitä vältetään, mutta silti homma sujuu yllättävän nopeasti, kunhan valmistelut on tehty oikein.
Eipä silti, kun isompien nosturien tuntiveloitus liikuskelee useammassa satasessa ja minimiveloitus on kaksi tuntia + kilometrit ja alvit päälle, niin pitää siinä jotain osata ja tapahtuakin!
No, kohta alkavat paatit olla jo oikeassa elementissään ja vedetkin lämpenevät tätä menoa oikein mukavasti. Edessä on toivon mukaan hieno kesä, jolloin viime kesän voi unohtaa vähän kuin pahana unena. Siinä menivät ristiin niin säät kuin säätiedotuksetkin. Useimmiten säätiedotukset heittivät noin vuorokaudella.
Kun piti olla aurinkoa ja tyyntä, aamusta alkaen satoi vettä ja tuuli. Kun taas povattiin sadetta ja tuulta, tuli aurinkoa ja tyyntä.
Niihin ennusteisiin kun uskoi, niin monta reissua jäi tekemättä, mutta onneksi Koskenkorva kuivasi sen, minkä kesä kasteli. Kokemuksesta on nyt tarkoituksena toimia niin kuin maanviljelijät aikoinaan. Aamulla kurkataan verhon raosta, miltä ulkona näyttää. Jos sataa, niin painutaan takaisin vällyjen alle muijan viereen. Jos taas paistaa, laitetaan eväät kuntoon ja suunnataan merelle.
Maajusseilla toimintaohjeet kuitenkin olivat väittämän mukaan erilaiset. Jos satoi, kaivettiin esiin sadevahinkokorvauslomake, jos taas paistoi, kierrettiin kirjoituskoneen telalle kuivuusvahinkokorvauslomake. Ja molemmissa tapauksissa mentiin takaisin sängyn pohjalle, muijan viereen.
Jotta sellaista, sanoo Sjöberg.
Vaan tulipa tuossa muutaman veneilijän kanssa puheeksi nuo erilaiset rajoitukset ja kiellot. Niitähän on alkanut siitä kuin kaneja pääkaupunkiseudulla. Tiedättekö muuten, miksi kaneja oikeasti on niin paljon? No, kun niillä on niin kivaa. No, miksi niillä on niin kivaa? Tietysti siksi, kun niitä on niin paljon!
Nämä erilaiset rajoitukset ovat tietysti joissain tapauksissa ihan aiheellisia, jotta ei aiheutettaisi vaaratilanteita, liian suuria aaltoja tai haittaa taikka tuhoa luonnolle. Erilaiset maihinnousukiellot ovat ymmärrettäviä sellaisissa paikoissa, joissa linnut pesivät tai muuten halutaan varjella harvinaista saaristo- tai rantaluontoa. Tämä ymmärrys ei muuten sitten ulotu noihin merimetsoihin saakka, sillä sehän se varsinainen vihulainen on. Sen ulosteet tappavat pesimäsaarilta kaiken elävän vuodessa parissa.
Ja väittävät vielä, että lintu on niin harvinainen ja arka, että se välttelee ihmisasumuksia, ihmisiä, kaupunkeja ja sisäjärviä. Hömppälipöösää, sanoo Sjöberg. Jos Helsingin ja Espoon sisälahdet eivät ole urbaania meriluontoa tai Lappeenrannan edustan saaret sisävesistöä parhaimmillaan, niin mitä ne sitten ovat, kysyy nimimerkki lintuhavainnoitsija?
Mutta ne kiellot.
On se jotenkin kummallista, että niitä ei voida merkitä kunnolla merikarttoihin, jotta osaisi tavallinen veneilijä tuntemattomille vesille saapuessaan edes aavistaa jotain kielloista tai rajoituksista. Onhan se nimittäin mahdotonta rantautua jokaisen rantapuskan kohdalla ja käydä tarkistamassa, ettei rehevän pajukon takana olekin nopeusrajoituskylttiä.
Rajoitusta kun pitää noudattaa, vaikka kieltomerkkiä ei lehvästön takia olisi havaittavissa eli nähtävissä lainkaan. Välillä turhan innokas virkavalta sitten huolehtii siitä, että huonosti arvannut veneilijä seuraavan kerran varmasti muistaa alueen rajoitukset. Parhaimmillaan muistutus on tiettävästi maksanut Inkoon saaristossa pyöreät 26 000 euroa!
Oma lukunsa ovat sitten maihinnousukiellot, joissa sanotaan, että rantaa ei saa lähestyä kuin 200 metrin etäisyydelle. Kylttiä vaan ei kukaan näe lukea 200 metrin päästä rannasta, vaan lukuetäisyys vaatii lähestymisen noin 20 metriin. Tällaisten kylttien alla lukee yleensä lakipykälä ja uhkaus sanktioista sekä mainitaan esimerkiksi sotilasalue.
Kovasti mielenkiintoinen sotilasalue on esimerkiksi Helsingin edustalla sijaitseva Melkin saari. Olisi siinä ulkomaisilla vakoojilla ihmettelemistä, mitä saarelle on oikein kätkettynä, kun näkyvissä on vain kantaupseereiden vanhoja kesämökkejä. Eikä siellä sitten muuta olekaan, mutta silti on sotilasaluetta ja maihinnousukieltoa vahditaan oikein tomerasti.
Vaan kun sanonnoilla aloitettiin, niin lopetetaan myös. Nyt on vene yksillä, mutta kesä kaikilla. Eiköhän, pojat, nautita, sanoo
Pakina on julkaistu Kipparissa 6/2013
