Tätä kirjoitelmaa luettaessa jo tiedetään, millainen se juhannussää oikein taas kerran olikaan. Tätä kirjoitettaessa sitä taas ei tiedä, mutta Sjöberg kyllä aavistaa.
Vettä sataa, tuulee ja on kylmää.
Ja että mistäkö sen tietää? No, kyllähän sen tietää. Mikäli Sjöberg mitään muistaa, niin se on yleisimmin ollut juuri näin. Toisaalta muija kyllä muistaa muistuttaa, että Sjöberg ei muista, eikä ainakaan muista, mitä ei muista. Eikä etenkään juhannuksista.
Noinhan se voi tietysti olla, mikäpä sitä tavallinen palstanpitäjä on vaimoihmisille mitään sanomaan. Ja jos sanookin, saa pitää varansa pitkälle tulevaisuuteen, sillä mikäänhän ei ole niin pitkä kuin naisen muisti, ei ainakaan silloin, kun on kyse asioista, joissa naisia on kohdeltu heidän mielestään kaltoin.
No, ei syyllistetä naisia juhannuksen säistä, kun ei ole edes naisten viikko tai Esterin päivä. Silloinhan sitä tietää, mikä ero on piialla ja emännällä. Se on kuulemma siinä, että pientä se on, kun piika pissii, vaan toista se on, kun emäntä lorottaa!
Melkoista emännän lorotusta se on ollut alkukesästä, mutta onpa tuota ollut kaunistakin. Hienoja, aurinkoisia, tyyniä alkukesän iltoja on ollut ihan mukavasti. Vaan on ollut vielä ihmeen kylmää ainakin tuo merivesi, vaikka jäät lähtivätkin hämmentävän aikaisin tänä vuonna.
Vaan ei ollut jäiden lähdöllä mitään tekemistä veden lämpiämisen kanssa.
Jussi siis meni ja sitä myöten alkoivat illat taas pimetä. Pessimisti sanoisi, että siinä se sitten oli tämäkin kesä, vaan ei sano Sjöberg. Kesää on jäljellä vielä ja rutkasti. Heinäkuun helteet ovat vielä edessä, samoin elokuun hämärtyvät, samettisen pehmeät illat, jolloin retkisatamassa on hermoja lepuuttavaa istuskella nuotion äärellä.
Mutta menee se kertakäyttögrillikin, jossa tirisee kassler-pihvejä ja punkkupullo on sopivasti hengittämässä ja levittää mietoa bukeetaan. Saattaa sitä siinä vaiheessa maistua pieni mukillinen kotimaista, kuivaa valkoviiniäkin, jota jotkut Kossuksi kutsuvat.
Vaan ennen kuin sitä päästään retkisatamiin, kalapaikoille tai minne sitten menossa olemmekaan, on koneet saatava tulille.
Joku joutuu käynnistämään moottorinsa nykäisemällä narusta, toiset kääntävät hienostuneesti virta-avaimesta. Ohitse ovat ne ajat – ainakin suurimmalta osin – jolloin ensin löysättiin huikkakuppia ja kaadettiin siihen bensatiraus, sitten tartuttiin suureen vauhtipyörän kyljessä olevaan kampeen ja kiskaistiin lujaa. Sitten kone joko lähti käyntiin tai lähtenyt.
Jos lähti, niin sitten sai varoa näppejään. Jos nimittäin kahva jäi vähän ulos kolosestaan, niin se kolautti käynnistäjää pahasti näpeille. Siinä moni venemies teloi kätensä, joku menetti jopa sormensa.Yhden näpäytyksen jälkeen asiaa opittiin varomaan ja ulos jäävä kahva kolautettiin sijoilleen jollain apuvälineellä, yleensä puukalikalla.
Tuohon aikaan Wickströmin omistajat tunnettiin puuttuvista sormista ja Terhi-perämoottorin omistajat vasenta pidemmästä oikeasta kädestään – sanovat.Samoihin aikoihin joku käynnisti moottorinsa kammella, jonka voima välitettiin kampiakselille ketjulla. Siinä kädet olivat vähän paremmin turvassa, mutta eivät kokonaan siinäkään. Aina on siis venehommissa olleet kädet, tai ainakin rystyset vaarassa.
Onhan se vanha tuttu juttu, että ”ei niin pientä hommaa, etteivät rystyset olisi verillä”. Näin väittää moni vanha venemies ja on kyllä siinä sangen oikeassa, saman voi nimittäin todistaa Sjöbergkin.Sjöbergilläkin on nimittäin veneilyuran aikana moni paikka ruhjoutunut ja jokunen luukin murtunut. Yleensä on selvitty mustelmilla, mutta joskus on käynyt vähän pahemminkin.
Noin yleisesti ottaen veneilyn vaarallisin osuus taitaa olla rantautuminen tai laituriin tulo. Sellaiseksi on laskettava myös toisen veneen kylkeen kiinnittyminen.
Jostain kumman syystä ainakaan suomalaiset veneilijät eivät osaa käyttää näitä lepuuttajiksikin kutsuttuja fendareita rantautuessaan. Ei luulisi olevan vaikeaa hieman ajatella, että mikä kohta veneestä laituriin tai muuhun kovaan paikkaan törmää. Siihen kun laittaisi fendarin väliin, niin saatettaisiin selvitä monelta vahingolta.
Vaan ei.
Edelleen moni veneilijä tai muu veneessä mukana oleva henkilö on sitä mieltä, että paras fendari on esimerkiksi sääri, reisi tai käsivarsi. Niillä yritetään vaimentaa veneen kolahtamista rantauduttaessa, vaikka jokainen yhtään ajatteleva ihminen tietää, mitä hänen ruumiinosilleen tapahtuu, kun ne jäävät vaikkapa teräsveneen reunan ja betonisen laiturin väliin.
Eikä kyseessä aina tarvitse olla edes teräsvene ja tuhansien kilojen massa. Eräälläkin Sjöbergin kaverilla murtui peukalo, kun se jäi kivilaiturin ja pienen pulpettiveneen partaan väliin.
Siinäkin kohdassa olisi ilmatäytteinen lepuuttaja tienannut hintansa nopeasti! Vanha kunnon puoshakakin tai edes mela on mainio apuväline myös rantauduttaessa ja niillä pystyy ottamaan vastaan veneen massaa niin veneestä kuin laituriltakin.
Mutta sattuu sitä nykymoottoreidenkin kanssa, ja tässä on paino sanalla nyky.
Sitä on vielä viime vuosinakin tavattu nykäisemällä käynnistettäviä perämoottoreita, joita käynnistettäessä syntyy ikävä takapotku, joka tempaisee käynnistyskapulan käsistä ja lyö tosi kovaa näpeille.
Siinä sitten repeävät ensin kynnet ja sitten kämmenen luut ovat kovilla iskun vaikutuksesta.
Toisaalta pieniä ne ovat olleet Sjöbergin vahingot isoon maailmaan verrattuna. Näyttää olevan niin, että ei se vauhti tapa, vaan se äkkipysähdys, vesilläkin.
Kaikesta huolimatta turvallista venekesää, toivottaa
Pakina on julkaistu Kipparissa 7/2014
