Suomeen haluttiin keväällä 1920 parempaa merialueiden valvontaa. Se oli merivoimien ja Tullin tehtävä. Suomen merivoimat oli muodostettu lähinnä moottorialuksista, jotka olivat jääneet maahan Venäjän asevoimien poistuttua Suomesta vuonna 1918.
Tullin alukset olivat lähinnä vanhoja höyry- ja purjealuksia, joista vanhimmat oli hankittu jo 1800-luvun loppupuolella. Salakuljettajien perässä kyllä pysyttiin mutta kiinni saaminen voitiin unohtaa, vaikka joihinkin pienempiin purjealuksiin oli asennettu apumoottoreita.
Aloitteen asiassa teki suojeluskuntien yliesikunta helmikuussa 1920. Se laati salaisen suunnitelman neljäntoista Venäjältä sotasaaliiksi jääneen nopean moottoriveneen käyttöönotosta. Näitä ”moottorikaatereita” oli tarkoitus antaa rannikon suojeluskunnille tai Tullille.
Kriittisimmät alueet olivat Hangon ja Terijoen välinen Suomenlahden rannikko ja merialue Kokkolan ja Kristiinankaupungin välillä. Merivalvonnalla haluttiin estää ”vallankumouksellisten ja maallemme vihamielisten ainesten yhteyttä Suomen kanssa” ja torjua varsinkin alkoholijuomien salakuljetusta.
Merivalvontaan haluttiin isot moottoriveneet, joita kutsuttiin nimellä ”CK”. Se oli venetyypin nimilyhenne kyrillisillä kirjaimilla – suomeksi ”SK-vene”. Lyhenne tuli venäjän sanoista storozhevoi kater eli vartiomoottorivene. Tätä venetyyppiä oli valmistettu Turun ja Porvoon veneveistämöillä ja myös Pietarissa.
SK-veneet olivat pituudeltaan 15,2 metriä, mutta myös 18-metrisiä oli tehty. Sukellusveneiden torjuntaan tarkoitetuissa veneissä oli amerikkalaiset 150 hevosvoiman van Blerck -bensiinimoottorit, jotka kuluttivat 100 litraa bensiiniä tunnissa. Veneillä saavutettiin 15 solmun tuntinopeus. Se oli huomattava parannus Tullin vanhempiin veneisiin, joilla hädin tuskin yllettiin kymmeneen solmuun.
Tullissa uskottiin sotasaalisveneiden käsittelyyn riittävän kolmihenkisen miehistön ja aseistukseksi riitti kevyet aseet. Suojeluskuntien käytössä aseistukseksi olisi tarvittu Maxim-pikatykit ja konekiväärit ja miehistöä olisi ollut viisi.
Veneiden saantiin ei Tullihallituksessa ilmeisesti uskottu. Siksi haluttiin tuoda esiin myös se, että vaikka sotasaalisveneitä ei saataisi valvontakäyttöön, ei niitä olisi saanut myydä yksityishenkilöille. Tullissa oltiin varmoja, että ne ”kaiken todennäköisyyden mukaan joutuisivat suureksi osaksi tullikavaltajain ja salakuljettajien haltuun”. Samassa yhteydessä Tulli ehdotti myös kaikkien yksityisomistuksessa olevien moottoriveneiden rekisteröimistä ja ajolupajärjestelmää.
Huhtikuussa 1920 Tulli sai silti hankittua Sotasaalis-Keskusosastolta viisi SK-venettä. Veneet vaativat kuitenkin remontointia. Käyttökustannuksiltaan kalliit moottorit muutettiin petroolikäyttöisiksi. Se pudotti tehon sataan hevosvoimaan ja nopeuskin laski 12 solmuun.
Vaikka Tulli ei aluksi aikonut veneisiinsä aseistusta, joihinkin tulliveneisiin asennettiin myös konekivääreitä. Kuvan vene näyttäisi olevan yksi ensimmäisistä isoista SK-veneistä.
Talvella 1920-21 Tullin saamien veneiden alkuperäiset venäläiset tunnukset olivat SK 51, 52, 53 ja 57. Niille annettiin uudet tunnukset NV 31, 32, 33 ja 34.
NV oli lyhenne sanoista Nopea Vene, mutta välillä käytettiin myös lyhennettä NA eli Nopea Alus. Viidennen veneen numero ei ole tiedossa.
Yksi SK-veneistä tuhoutui vuonna 1928 tulipalossa Maarianhaminassa. Kolme veneistä oli käytössä kymmenkunta vuotta. Tullin ensimmäisistä vuonna 1920 hankituista isoista moottoriveneistä kolme päätyi vuonna 1930 Merivartiolaitokselle, joka korvasi ne myöhemmin uusilla veneillä. Veneiden myöhempi kohtalo on hämärän peitossa.
Lähde: Tulli