Tarun mukaan Medusa oli alkuaan kaunis neito, joka vietteli merenjumala Poseidonin ja makasi tämän kanssa Pallas Athenen temppelissä. Athene tästä kimmastui ja rangaistukseksi muutti Medusan kultaiset hiukset käärmeiksi.
Poltinlonkeroita
Korvameduusan kellon reunalla ja kellon keskellä sisäpinnalla sijaitsevan suun ympärillä on lyhyitä lonkeroita. Erityisesti suuliuskoja ympäröivissä lonkeroissa on nematokystejä eli poltinsoluja, joista kosketettaessa kimpoaa ulos pieni neula, joka antaa myös annoksen polttavaa myrkkyä.
”Polttava” on tosin kovin suhteellinen käsite. Maailmalla tavataan toinen toistaan polttavampia meduusojen sukulaisia, esimerkiksi portugalinsotalaivoja, laatikkomeduusoita ja myrkyllisin kaikista, iru kanji. Näillä suuren maailman (pienillä) polttiaiseläimillä lonkerot saattavat ulottua jopa kymmenien metrien päähän itse otuksesta ja nematokystien ruiskaisema myrkky olla niin vahvaa, että sen aiheuttamaan kipuun ei tehoa morfiinikaan, vaan uhri saattaa pari päivää kauheista kivuista kärsittyään jopa kuolla tai menettää kivusta järkensä.
Itämereltä löytyvän kotoisen korvameduusan poltinlonkeroiden myrkky tehoaa meduusan saaliseläimiin, eläinplanktoneihin, kalanpoikasiin ja muihin pienen pieniin ruokapalasiin. Ihmiselle siitä ei ole vaaraa, jollei myrkkyä jotenkin satu hankaamaan suoraan silmään.
Virtojen kuljettama sukelluskello
Korvameduusa on saanut suomenkielisen nimensä Medusan käärmehiuspehkon ja poltinlonkeroidensa yhteneväisyyden, toisaalta neljän korvan mallisen sukurauhasensa mukaan. Naaraan vaalean-oranssinpunaiset ja koiraan sinipunervat sukurauhaset sijaitsevat kellon alapinnalla, suun ympärillä.
Korvameduusa lasketaan kuuluvaksi eläinplanktoniin. Tämä tarkoittaa sitä, että eläimet kulkevat pääosin merivirtojen ja tuulten mukana, mutta meduusalla on kuitenkin kyky sykkiä lihasten avulla kelloaan, kuin avaisi ja sulkisi sateenvarjoa. Seisovassa vedessä meduusa kykenee jonkin verran etenemään tämän sykkivän liikkeen ansiosta, ja ainakin hieman ohjailemaan kulkuaan.
Saaristomerellä korvameduusaa on joskus kutsuttu merivasikaksi. Arvoitukseksi jää, johtuuko nimitys meduusan 10–15 cm läpimittaisen vaaleanpunertavan ja kostean kellon yhdennäköisyydestä vasikan märän turvan kanssa vai jostain muusta.
Meduusat viihtyvät suhteellisen viileissä ja syvissä vesissä keskikesän. Syyskesällä elokuun lopusta syyskuuhun ne ajautuvat matalammille vesialueille ja lopulta päätyvät suurina laumoina kuolemaan mataliin lahtiin ja rannoille.
Loppukesällä meduusoita näkee sekä avomerellä veneestä että rantavedessä laiturilta. Alkukesällä veneilijä ei törmää meduusoihin missään, mutta loppukesällä niitä saattaa huuhtoutua rannoillekin paksuna hyytelöisenä kerroksena.
Syksyllä aikuiset kuolevat meduusat kerääntyvät mataliin lahtiin suurina hyytelömassoina.
Erikoinen lisääntyjä
Meduusa on elämänsä mittaan kaikkea muutakin kuin se tuttu korvameduusa, joita Suomen rannikolla tapaa Suomenlahdelta Merenkurkkuun asti. Tällaisessa uivassa muodossa korvameduusat viettävät vain viimeisen kesän, jonka aikana ne kehittyvät sukukypsiksi, lisääntyvät ja kuolevat syksyllä.
Korvameduusakoiraat päästävät reippaasti uivat siittiönsä veteen, josta ne kulkeutuvat naarasmeduusoiden munasoluille näiden kellon sisään. Naaraiden sisällä hedelmöittyneistä munasoluista kehittyy vapaasti uivia toukkia, jotka naaras viimein vapauttaa veteen.
Merivirtojen kuljettamat pikkuruiset meduusantoukat laskeutuvat jossain vaiheessa sopivalle alustalle, kivelle tai kalliolle, ja aloittavat siinä elämänsä pisimmän vaiheen, sessiilin eli paikallaan pysyttelevän polyyppivaiheen.
Korvameduusan poikaset talvehtivat polyyppeina. Korvameduusat tarvitsevat suvullista lisääntymistään varten suhteellisen suolapitoista vettä, joten lisääntyminen onnistuu vain Saaristomerellä.
Korppoon kupeessa Saaristomeren kansallispuistossa törmäsin kerran sukelluksella outoon pystysuoralla kalliopinnalla olevaan ”lumeen”. Koko seinämä oli suurelta alalta kermanvaaleiden pikkuruisten polyyppien ja ”lautaspinojen” peittämä, enkä silloin vielä tiennyt, mistä ihmeen eliöstä oikein oli kyse.
Korvameduusan lisääntymiselimet kuultavat näyttävästi hyytelömäisen kellon läpi.
Olin sattumalta törmännyt harvinaiseen näkyyn, korvameduusoiden sessiileiden polyyppien valtaamaan seinämään. Suuri osa Suomen rannikolla nähtävistä korvameduusoista ajelehtii meille eteläisemmältä Itämereltä ja vain osa on syntynyt Suomen vesialueilla.
Polyypit pyydystävät lonkeroillaan ohi ajautuvasta vedestä eläinplanktonia ja muuta syötävää, ja saattavat silmikoitumalla lisääntyä ja vallata mukavan seinämän itselleen. Sopivassa vaiheessa kevättä polyypeista alkaa kehittyä pikkuriikkisiä lautaspinoja muistuttavia pinkkoja, joista yksittäiset millin halkaisijaltaan olevat toukat irtoavat vapaasti vedessä uiviksi. Kesän kuluessa näistä pikku ”lautasista” kasvaa sitten aikuisia ja sukukypsiä korvameduusoita, jotka lisääntyvät suvullisesti ja kuolevat syksyllä.
Polyyppivaihe saattaa puolestaan kestää useita vuosiakin.
Korvameduusan eräs poikasvaihe on sessiili eli paikoillaan pysyvä polyyppivaihe. Lumelta näyttävät pikku polyypit löytyivät Saaristomereltä pystysuoralta kallionseinämältä sinisimpukoiden joukosta.
Kaksi solukerrosta ja hyytelö
Korvameduusan rakenne on yksinkertainen. Sillä on kaksi solukerrosta ja niiden välissä hyytelö. Eläin ei kuitenkaan ole yhtä yksinkertainen kuin miltä saattaa ensisilmäyksellä vaikuttaa.
Jokaisessa kellon reunojen kahdeksassa painaumassa on pikkuruisessa läpässä aistinelin.
Korvameduusat pystyvät aistimaan valoa, kosketusta, painovoimaa, kemiallista hajua, äänenpaineaaltoja ja hydrostaattista painetta, tärinää sekä suola- ja happipitoisuutta.
Aistinelinten antaman informaation turvin meduusat näyttävät esimerkiksi hakeutuvan päivisin kohti meren pintaa ja laskeutuvan yöksi syvemmälle.
Meduusoilla ei ole kiduksia, keuhkoja tai muitakaan hapenkierrätyskeinoja. Ne ottavat tarvitsemansa hapen suoraan soluseinien läpi merivedestä.
Korvameduusojen ravinnoksi jäävät pienet eläinplanktonit, kalanmäti ja kalanpoikaset juuttuvat joko kellon alapinnan limaan tai pyyntilonkeroihin tai kellon reunan poltinlonkeroihin. Täältä ne ohjataan lonkeroiden avulla kellon alapinnan suuhun.
Sukeltaja tutkii vedenalaista luontopolkua Stora Hästön saaren rannassa Saaristomeren kansallispuistossa. Lokakuussa muutamia meduusoita on vielä vedessä. Talveen mennessä ne kuolevat.
Kuolematon meduusa
Itämeren korvameduusat eivät kelpaa saaliiksi juuri kellekään, mutta mm. Atlantilla ja Tyynellä valtamerellä erilaisia meduusoita syövät mm. kilpikonnat, jotkin kalat ja muut meduusat. Kilpikonnille meduusa-ateriat ovat alkaneet maksaa kovaa hintaa. Ne erehtyvät luulemaan vedessä kelluvia muovipusseja meduusoiksi ja tukehtuvat niellessään niitä.
Välimereltä ja Japanista löytyy erikoinen meduusalaji, Turritopsis dohrnii, joka on teoriassa kuolematon. Jos aikuinen meduusa altistuu ympäristöstressille, kuten väärälle lämpötilalle, sairaudelle tai vain vanhalle iälle, se voi halutessaan ”nuortua” uudelleen ja aloittaa polyyppikierron alusta.
Kun seuraavan kerran syksyllä katselet Itämerellä matalaan kallionhalkeamaan pakkautunutta kuolevien korvameduusoiden vaaleanpunaista hyytelöpuuroa, voit samalla miettiä niitä pieniä ja huomaamattomia polyyppeja, jotka pyydystävät lonkeroillaan ravintoa koko talven jossakin Saaristomeren kallioseinämässä.
Kirjoittaja on Metsähallituksen meribiologi. Hän tekee VELMU-kartoituksia eli vedenalaisen luonnon tutkimusta valtakunnallista vedenalaisen luonnon monimuotoisuuden inventointiohjelmaa varten.
Juttu on julkaistu aikaisemmin Kipparissa 8/2017.
