Jaahas, taitavat ne maailmankirjat olla taas kerran kunnolla sekaisin, ainakin jos noita säitä katselee. Eipä taida miesmuisti – ainakaan Sjöbergin muisti – riittää niin pitkälle, että tulisi mieleen joulun ja uuden vuoden väli, jolloin lämpömittari näyttää 9,5 astetta ja vieläpä plussaa!
Vaan eivät ole vuodet veljiä keskenään, eivätkä nyt tällä kertaa taida edes olla serkkuja tai pikkuserkkujakaan. Pari viimeistä vuotta sitä muistaa vähän liiankin hyvin, kun tässä vaiheessa talvea eteläisessä Suomessa kahlattiin metrisessä lumihangessa ja pääkaupunkiseutu hukkui muutenkin lumeen, kun sitä ei mahtunut enää mihinkään.
Meri oli ollut jäässä jo marraskuun puolelta saakka ja Sisä-Suomen järvet suurempine selkineenkin jään peitossa aikapäiviä.
Viimeksi Sjöberg kertoi vanhasta kansanviisaudesta, että talvi ei tule ennen kuin on koettu kolme kunnon syysmyrskyä. Nyt niitä on sitten ollut jo viisi, joten sen puolesta voisi talvi jo tullakin.
Mutta älkää syyttäkö Sjöbergia vanhan kansan ajatuksista, sillä juttuhan meni niin, että ensin pitää olla vähintään kolme myrskyä, enimmäismäärästä ei ollut puhetta. Mikään viisaus ei sano, että niitä ei voisi olla enemmänkin, niin kuin tuo loppuun kulunut vuosi osoitti.
Vaan komeita olivat myrskyt. Tapanina kaatui puita mennen tullen niin teille kuin talojen päälle. Paria viikkoa aiemmin riehunut myrsky ei sentään yltänyt aivan sellaisiin lukemiin, mutta melkoista myräkkää se oli silloinkin.
Oli yksi Sjöbergin tuttu merikapteeni ollut merellä sen edellisen myrskyn aikaan ja kertoi, ettei ennen ollut nähnyt laivan tuulimittarin hipovan 60 metriä sekunnissa. Tosin oli kyse vain hetkittäisistä puuskista, mutta silti.
Oli merkitsevä aallonkorkeus noussut noin 6,8 metriin ja laivan kallistusmittari oli piirtänyt suurimman kallistuman 38 asteen kohdalle.
Taisipa olla hyvä, että kyseessä ei ollut autolautta, kun nimittäin Estonian upotessa merkitsevä aallonkorkeus oli 4–4,5 metriä, joskin suurimmat aallot kohosivat silloinkin seitsemän metrin hujakoilla.
Siinäpä on sitten tuleviin illanistujaisiin visainen pulma, kun voitte ohimennen kysäistä, että mikä vuosi, kun Estonia upposi?
Sjöberg voisi veikata, että suurin osa, ainakin muutaman terveyssnapsin ja oluen jälkeen laukaisee vastaukseksi, että tietenkin 1994. Mutta väärinhän se menee, kun vastaus on keulavisiiri!
Vaan saatiinhan sitä ennen joulua seurata mielenkiintoista näytelmää taas kerran merellä. Suomen aluevesirajojen sisäpuolella seikkaili varsinainen aikapommi nimeltä Thor Liberty. Paatti on Man-saarelle Douglasiin rekisteröity alus, joka lähti Saksasta kohti Etelä-Koreaa, mutta komennettiin ottamaan saman tien Kotkan satamasta paperikoneen osia matkaansa.
Ei mennyt hyvin silläkään paatilla, kun myrsky yllätti Itämerellä ja ainoa suunta, johon aluksella pystyi ajamaan, oli lähes pohjoinen. Ja sillä suunnalla olivat Utön tunnetusti karikkoiset vedet. Parempi tietysti oli, että suuntasivat pohjoiseen, jossa aallokko oli vähän pienempää, sillä kovassa kelissä laivan lastina olleet 150 tonnia räjähdysaineita olivat lähteneet liikkeelle.
Varsinaisen tempun sitten teki luotsi, joka kiipesi laivan kyytiin noin seitsemän metriä korkeassa aallokossa, kun luotsiveneen kansi oli välillä laivan kannen kanssa samalla tasolla. Olisi jäänyt ainakin Sjöbergiltä se temppu tekemättä.
Hyvä, että teki, nimittäin laivan päästessä vihdoin Kotkaan, sen lastista löytyi myös 69 kappaletta maineikkaita Patriot-ohjuksia. Olisi siinä saattanut tulla melkoinen ilotulitus, kun sekä räjähdysaineet että ohjukset olisivat saaneet vähän kipunaa karilleajon yhteydessä.
Olisi voinut Suomikin päästä maailman uutisiin ihan oikeasta syystä, kun rannikolta olisi lennellyt ohjuksia minne sattuu. Olisivat siinä olleet Mainilan laukaukset asettuneet oikeaan mittakaavaan, kun historian kirjoitus on myöhemmin kertonut tästäkin asiasta totuuden, jonka mukaan laukausten takana olivat neuvostoliittolaiset itse, jotka syyttivät taas kerran suotta suomalaisia.
Eipä silti, ilotulitusraketeiksi ohjukset Kotkassa ensin tulkittiinkin ja suomalaisen kielitaidon maine senkun kasvoi. Sitäkin asiaa sitten selviteltiin ja viranomaisten selitys oli, että ilotulitusrakettitulkinta oli erään satamatyöläisen puolihuolimaton tokaisu, joka pääsi leviämään lehdistön kautta maailmalle.
Vaan samapa se, raketti kuin raketti. Ilotulitusraketti vain on tarkoitettu enempi ilonpitoon kuin nuo Patriotit.
Loppujen lopuksihan selvisi sitten, että ohjukset olivat ihan laillisesti myyty Saksasta Etelä-Koreaan, olivat vain jääneet luvat kauttakulkuun Suomen aluevesillä suomalaisilta viranomaisilta pyytämättä ja räjähdysaineet vähän huonolle ahtaukselle.
Toivoa vain tietysti sopii, ettei Pohjois-Korean uusi johtaja lue liian tarkkaan suomalaisia lehtiä ja luule, että eteläinen naapuri olisi nyt kokonaan ilman ohjuksia. Silloinhan saattaisi syntyä uusi kansainvälinen selkkaus, kun pohjoinen osa Koreaa aloittaisi uuden valloituksen ja syynä olisivat Suomen viranomaiset, jotka hidastivat ohjusten saapumista puolustukselle.
Toisaalta Suomi olisi voinut olla asiasta ihan hiljaa ja takavarikoida sinänsä laittomat ohjukset kokonaan. Olisi saatu Suomeenkin halvalla vähän rautaa rajalle, kun puolustusvoimien budjetteja hilataan koko ajan alaspäin.
Annetaan nyt tuon ulko- ja sotilaspolitiikan kuitenkin olla niissä käsissä, jotka niistä jotain ymmärtävät – ainakin toivottavasti.
Oli miten oli, niin viime vuoden puolella pääsivät kalamiehetkin joulukalaansa hakemaan. Mielenkiinnolla tässä voi odottaa, tuleeko niitä jäitä ollenkaan eli lainkaan! Tulevat nimittäin mieleen 80-luvun lopun talvet, jolloin helmikuun venenäyttelyn aikoihin Helsingin edustalla pidettiin purjehduskilpailuja, eikä kyse ollut jääpurjehduksesta!
Tosin venenäyttelyllä on monia parempia puolia, joista purjehduskisoissa voi vain haaveilla. Niin kuin esimerkiksi ne lukuisat virvoittavat hanat siellä hallien nurkissa, joista lasketaan kullankeltaista ohralientä janoisille kävijöille.
Niiden puoleen kallistuu ainakin
Pakina on julkaistu Kipparissa 1/2012
