Jaahas, hyvät lukijani. Huomenna alkavat Venemessut ja niiden jälkeen on juhannukseen aikaa noin neljä kuukautta. Niin se vaan tämä elämä menee, vaikka ei sitä oikein saata uskoa sen enempää kylän miehet kuin Sjöbergkään.
Jussina tehdään sitä, mitä ennenkin ja venemessuille mennään, kun on menty aina ennenkin!
Ensimmäinen kerta Sjöbergillä oli joskus 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa, kun messut pidettiin vielä vanhassa messuhallissa. Se oli sama paikka, jonka eteläpäädyssä on iso pubi ja jääkiekon MM-kisojen aikaan melkoinen tunnelma ja hulina, jos nyt Sjöberg sattuu oikein muistamaan.
Juu, se se paikka on, sanoo muija ja muistuttaa, että viime kisojen jäljiltä on paras kravatti ja pikkutakki vieläkin kateissa, vaikka kympin uutisten kevennyksessä ne olivat vielä liehuneet kovasti Sjöbergiä muistuttaneen, pöydällä seisseen miehen yläpuolella.
Kyllä varmasti löytyisi oikea vuosikin, kun vain selailisi vanhan Purje ja Moottori -lehden tai Vene-lehden vuosikertoja. Silloin nimittäin esiteltiin upea, kotimainen moottoripurjehtija nimeltä Marina 75.
Hyvänä ovat nämä paatit säilyneet vieläkin, vaikka ovat olleet ihan tavallisia käyttöveneitä. Sen ikäisistä autoista taas ei oikein samaa voi useinkaan sanoa. Jos hyvä löytyy, se on todennäköisesti museorekisterissä, eikä sitä oikein uskaltaisikaan käyttää kuin pari kertaa kesässä. Toista se on siis veneitten kanssa!
Siihen aikaan ei Sjöberg sitten ymmärtänyt mitään tuon oluen päälle, vaikka muija kyllä epäilee, että Sjöberg olisi jo lapsena opetettu mallasjuomien ystäväksi. Vaan eipä sitä kyllä jaksa muistaa, että tarjoiltiinko siihen aikaan venemessuilla olutta vai ei?
Jos ei tarjoiltu, niin ei sitten tarvitse enää ihmetellä miksi kävijämäärät venemessuilla aikanaan nousivat lähes vuosittain ja räjähtivät uuteen ennätysmäiseen lukemaan vuonna 1975. Silloin saavutettiin kävijämääräennätys, joka on kai edelleenkin voimassa.
Uuteen halliin mahtui paljon enemmän kaljakuppiloita ja asiakaspaikkoja kuin vanhaan, siinäpä se syy. Jotkut tosin väittävät, että ihmiset tulivat pääasiassa katsomaan uutta ja upeaa messukeskusta, eivätkä niinkään veneitä.
Hömppälipöösää, sanoo Sjöberg ja on vakuuttunut veneiden ja tuopillisen syvästä vetovoimasta. Vaikka riipaisevan hintaistahan se janojuoma messuilla on, mutta siellä taitaa vaikuttaa tämä kysynnän ja tarjonnan laki.
Vaan ei tunnu vaikuttavan venealaan tuo samainen laki, ei, ei sitten millään. Kaupan määrä lienee laskenut huippuvuosista jo useita kymmeniä prosentteja ja paattien hinnat sen kuin vaan nousevat. Ei ottanut mallia ruokaosastostaan tuo keskolainenkaan venekauppa, kun ruokien hintoja muutama viikko sitten tiputettiin, eikä ruuan myynti ole Suomessa laskenut kuin prosenttien kymmenyksiä.
No, saapi nähdä, josko sitä nähtäisiin tänä vuonna kunnollisia messutarjouksia, ihmisten iloksi, toisille riesaksi, kun ei muija anna lupaa uuteen paattiin sitten millään.
Mutta tuosta suolapulssistahan sitä piti kirjoittamani.
Siitähän sitä ovat monet rannikon kalamiehet niin innoissaan, että ei paremmasta väliä.
Vaan mikäpä on ollessa innoissaan, jos nykyisestä suolavesipulssista seuraa samanlainen vaikutus, kun muutama kymmenen vuotta sitten, niin johan riittää kalamiehillä hauskaa, vaan veneilijöillä tiettävästi murhetta.
Jos nyt joku ei sattuisi tietämään, mistä tässä on kyse, niin kerrottakoon nyt heille ja muille muistin virkistämiseksi, mitä suolavesipulssissa tapahtuu.
Se on semmoinen juttu, että se tarvitsee ensin pitkän korkeapaineen ja suotuisat tuulet Itämeren yllä niin, että Itämerestä lähtee vettä pois Tanskan salmien kautta Sjöbergin käsityksen mukaan usiampi litra.
Sitten tulevat matalapaine sekä sopivat tuulet ja muutaman viikon aikana tilalle tulee 100-400 kuutiokilometriä Atlantin suolaista vettä, joka on Itämeren vähäsuolaista vettä raskaampaa ja valuu ensin Itämeren syvänteisiin. Sieltä se työntyy pohjaa pitkin kohti Suomenlahden ja Pohjanlahden perukoita.
Ja mitäpä tästä sitten seuraa?
No, ensinnäkin Itämeren veden suolapitoisuus hieman nousee ja meri pysyy suolaisena murtovetenä. Samalla kuitenkin Itämeren eteläosat muuttuvat sen verran suolaisiksi, että turskan kutu onnistuu, koska turskan mädin pitää pysyä niin sanotussa välivedessä, jotta se kehittyy.
Ja muutaman vuoden sisällä Itämeri on niin täynnä turskaa, että veteen ei tarvitse heittää kuin koukku ja antaa sen upota muutamaan kymmeneen metriin. Sitten vain kiskotaan ylös vähäruotoista, valkoista ja maukasta lihaa.
Turskaa tulee nimittäin ihan oikeasti paljon, kun kutu onnistuu hyvin. Kun viimeksi vuonna 1976 tällainen iso suolapulssi tuli Itämereen, niin turskien kanssa oltiin jopa liemessä. Pienempiä pulsseja tuli 1993 ja 2003.
Sjöberg muistaa, miten siihen aikaan verkot olivat naruna turskista ja varjele, jos ne jäivät veteen muutamaksi päiväksi.
Vaikka turska on maukas kala, niin se mätänee kuoltuaan hyvin nopeasti. Sitten mätien ja osittain kilkkien syömien ja ympäröimien turskien putsaaminen verkosta on inhaa puuhaa. Haisee nimittäin niin, että silmiä kirveltää ja kynnet lohkeilevat!
Suolapulssien toinen haitta on, että ne saavat pohjamutiin painuneet fosforit ja muut myrkyt liikkeelle ja siitähän taas seuraa hyvin oletettavasti ikävä sinileväkesä.
Siinä sitten menevät veneilijöiden ja kalamiesten ilot ja riemut sekaisin, mutta sillehän ei voi mitään ainakaan
Pakina on julkaistu Kipparissa 2/2015
