Kuusisataa kiloa painava betonimötikkä ja siihen ketjulla kiinnitetty punainen lateraaliviitta killuvat nosturin koukussa Pirttisaaren sisälahdella, Porvoon ulkosaaristossa.
Väylämestari Mikael Sjöberg ohjaa venettä sivusuuntaan, tietokoneella näkyvän täpän mukaan.
”Nyt ollaan tosi lähellä vanhaa paikkaa”, Sjöberg sanoo.
Hän antaa merkin kannella olevalle väylänhoitaja Johnnie Isakssonille.
Isaksson ohjaa väyläveneen nosturia kauko-ohjaimella. Betonimöhkäle ketjuineen vajoaa pohjaan, lateraalimerkki jää kellumaan pystyyn.
Yksi Pirttisaaren väylän lateraaliviitoista oli talven aikana kadonnut kokonaan. Uusi on saatava paikalleen ennen kesäkuuta, kun huviveneilykausi alkaa toden teolla.
”Jäät rikkovat ja siirtävät viittoja. Tänä vuonna yksi oli Upinniemessä jopa kilometrin päässä paikaltaan. Osa katoaa vanhuuttaan. Aikaa myöten kettingit ruostuvat ja viitat lähtevät omille teilleen”, Sjöberg sanoo.
Juttu on julkaistu Kipparissa 6/2022
LUE MYÖS: Kartat ajantasalle – Veneen päällikkö vastaa merikarttojensa päivittämisestä
Väylävene Meri 4000:ssa on vinssi ja henkilönostokori.
Sjöberg ja Isaksson kehottavat veneilijöitä olemaan luottamatta liikaa viittoihin.
”Etenkin kovan jäätalven jälkeen ennen kesäkuuta, kun huolto- ja korjauskierros on vielä meneillään, en luottaisi keppeihin. Ne voivat siirtyä matalan yli väärälle puolelle.”
Sjöberg tarkistaa vielä Pirttisaaren viitan paikan ja näyttää Isakssonille peukkua. Viitta on metrin tarkkuudella siellä missä pitääkin. Sjöberg ja Isaksson kirjaavat sen Reimari-tietojärjestelmään.
”Nyt meni kuin Strömsössä, mutta läheskään aina ei niin käy. Esimerkiksi pohja voi olla kalteva. Viitta on saatava mahdollisimman lähelle turvalaiterekisterin ilmoittamaa paikkaa ja väylän sisälle ehdottomasti”, Isaksson sanoo.
Veneilyä ikänsä harrastanut Isaksson on työskennellyt väylänhoitajana 9 vuotta.
Tuhansia laitteita tarkistettavana
Matka jatkuu kohti Emäsalon satamaa. Sieltä on tullut ilmoitus puuttuvasta kardinaaliviitasta. Myös Kilpilahden edustalla muutama poiju vaatii vuosittaista huoltoa.
”Mittaamme ja teemme kuntoarviot kaikille kelluville turvalaitteille joka vuosi. Katsomme, että poijuissa valot toimivat ja vaihdamme patterit. Tarvittaessa korjaamme viat ja laitamme kadonneiden viittojen tilalle uudet”, Sjöberg sanoo.
Sjöbergin ja Isakssonin hoidettavina ovat Suomenlahden reitit sekä osan Saaristomeren väylistä. Alue on laaja, Hangosta Haminaan. Heidän lisäkseen aluetta hoitaa viisi muuta Arctia Meritaidon työntekijää. Reitit tarkastetaan nopealla veneellä. Huoltotyöt tehdään hitaammalla väyläveneellä. Niitä on kolme, satamapaikat ovat Hanko, Katajanokka Helsingissä ja Kotka. Keväällä työpari painaa putkeen seitsemän 11-tuntista päivää. Sitten on viikko vapaata.
Reimari-ohjelmaan on syötetty tiedot kaikista Suomen vesistöjen turvalaitteista.
Kauppalaivojen väylät on oltava tarkastettuina ja kunnossa toukokuun puoleen väliin mennessä. Pikkuväylillä turvalaitteiden pitää olla paikoillaan toukokuun lopussa.
Sjöbergilla ja Isakssonilla on tuhansia viittoja ja satoja poijuja tarkastettavanaan.
”Nyt on ollut helppo talvi lännessä. Hangon suunnalla ollaan tähän mennessä jouduttu korjaamaan vain reilut kymmenen viittaa. Edellisen talven jäljiltä puuttuvia ja rikkonaisia viittoja oli noin 70”, Sjöberg sanoo.
Idässä oli kunnon jäätalvi ja korjattavaa on enemmän.
”Suomenlahdella ollaan korjattu jo noin sata viittaa (toukokuun 11. päivään mennessä) ja lisää korjataan koko ajan.”
Emäsalon satamassa on jättimäisiä poijuja odottamassa joko huoltoa tai pääsyä takaisin veteen.
Kolme vuorokautta aikaa korjata
Turvalaitteisiin tulee vikoja ympäri vuoden. Arctia Meritaidon oman tiedustelun lisäksi ilmoituksia korjausta vaativista turvalaitteista saadaan merenkulkijoilta. Tiedot syötetään Reimari-ohjelmaan. Kerran tunnissa päivittyvä ohjelma antaa tiedot siitä, missä viallinen turvalaite on ja mitä on ongelmana.
”Kun punainen vikailmoitus ilmestyy ruudulle, meillä on kolme vuorokautta aikaa saada laite kuntoon”, Sjöberg sanoo.
Yhden turvalaitteen korjaaminen voi vaatia tuntien matkustamista.
”Tänäänkin lähdimme aamulla kuuden jälkeen Hangosta ensin autolla Helsinkiin ja sitten ajettiin laivalla tunti Pirttisaareen ja vähän lisää Emäsaloon.”
”Aikaisemmin miehistöillä oli pienemmät alueet. Kaikilla asemilla oli omat miehistöt. Nyt jos olemme esimerkiksi Hangossa ja vikailmoitus tulee itäiseltä Suomenlahdelta, ajamme ensin autolla Kotkaan, jossa on lähin väylänhoitovene.”
Reimari-ohjelmaan on syötetty tiedot kaikista Suomen vesistöjen turvalaitteista.
Lentokone katkaisi viitan
Väylänhoitajien työpäivien kulkuun vaikuttaa paljon sää.
”Tänään lounaistuulta on kymmenen metriä sekunnissa. Viitta- ja poijutöitä ei ulkomerellä voi tehdä, keli on liian kova. Suojaisilla sisälahdilla sen sijaan pystymme toimimaan. Siksi valitsimme täksi päiväksi huoltokohteita Emäsalosta ja Pirttisaaresta”, Sjöberg sanoo.
Sjöberg ja Isaksson korjaavat myös linjatauluja. Toisinaan siihen voidaan tarvita jopa helikopteria.
”Eestiluodon linjataulu Vuosaaren sataman väylällä on niin korkea, että valojen vaihtaminen pitää tehdä helikopterilla. Valot ja muut ovat liian raskaita, jotta ne mukanaan pystyisi kipuamaan niin korkealle”, Sjöberg sanoo.
Huoltoveneillä ei pysty kulkemaan jäissä. Talvella linjataulujen korjaustöihin voi joutua menemään kelkoilla ja mönkijöillä.
”Erikoisin vika, jonka olen joutunut korjaamaan, on lentokoneen poikkaisema viitta. Vesitaso oli törmännyt reimariin. Lentokoneelle kävi varmaan huonommin kuin meidän viitalle”, kertoo Isaksson.
Väyläveneessä ei ole kaiteita eikä laitoja. Se helpottaa työskentelyä, mutta väylänhoitajan riski tippua veteen on iso.
Jääpoiju saa uudet patterit
”Tehdäänkö kaffekiinnitys?”, kysyy Sjöberg.
Ajatus on Isakssonin mielestä hyvä.
Emäsalossa luotsiaseman naapurissa on väylänhoitajien tukikohta, jossa on yöpymis- ja taukotilat.
”Nykyisin joudumme usein nukkumaan työviikon aikana joka yö eri majapaikassa, väyläasemilla ja Helsingissä laivassa. Sängynpetaus on tullut turhankin tutuksi”, Sjöberg sanoo.
Kahvitauon jälkeen hoidetaan viittahommat ja varmistetaan, että väyläveneen nostokori toimii. Kokka käännetään kohti Kilpilahden jalostamoa, väylällä on muutamia poijuja huoltamatta.
Keltainen ylhäällä, musta alhaalla. Eteläpoiju huojuu hiljakseen.
Isaksson sitoo poijuun köyden. Sjöberg pakittaa venettä sen verran, että poijua painossa kiinni pitävä ketju pingottuu veden alla ja laite pysyy paikallaan.
Isaksson nostaa itsensä korissa ylös. Kori keinahtelee ja Isaksson kurottaa avaamaan poijun lyhdyn. Hän ottaa vanhan pariston pois ja asentaa tilalle uuden. Paristot painavat 20 kiloa.
Sitten on vielä tarkistettava, että valotunnus toimii. Kuusi lyhyttä, yksi pitkä, sitten tauko.
Isaksson vaihtaa paristot poijun lyhtyyn. Led-valot säästävät energiaa ja paristot on vaihdettava vain noin kerran vuodessa.
Isaksson kietoo vielä lyhdyn päälle mustan huivin ja testaa toimiiko hämäräkytkin.
”Lyhdyn toiminta on tsekattava huolellisesti. Toisinaan joudumme ohjelmoimaan vilkun uudestaan. On elintärkeää, että teemme sen oikein ja tarkistamme, tarkistamme, tarkistamme. Olisi kamalaa, jos tulisi virhe ja laiva ajaisikin väärältä puolelta.”
Poijun paristojen pitäisi kestää ainakin vuosi. Nykyisin melkein kaikissa merimerkeissä on käytössä led-valot ja patterit kestävät paremmin. Useimmissa poijuissa ja kiinteissä merimerkeissä on nykyään kaukovalvonta. Niillä on oma ”kännykkäliittymä”, joka hälyttää, kun esimerkiksi jännite on laskemassa.
”Niille voi lähettää tekstiviestin ja kysyä, mitä kuuluu. Kunpa vielä oppisivat korjaamaan itsensä”, Isaksson sanoo.
Poijut ovat kiinni kettingillä pohjassa tai painossaan. Ketjujen kuntoa tarkastavat sukeltajat.
Toiveena työrauha
Sjöberg on työskennellyt väylänhoitohommissa 22 vuotta, Isaksson yhdeksän vuotta. Työpari on hitsautunut yhteen.
”Toiseen on pystyttävä luottamaan sataprosenttisesti. Kun roikkuu kraanan nokassa painavan poijun ja ison veneen välissä ja nostelee raskaita tavaroita, täytyy tietää, mitä työpari tekee”, Sjöberg sanoo.
Sjöberg ja Isaksson ovat mielissään kylmästä keväästä.
”Olemme saaneet tehdä töitämme rauhassa, koska huviveneilijöitä on ollut liikkeellä vähän. Kun veneilykausi alkaa, pitää olla silmät selässäkin, ettei tapahdu törmäyksiä.”
Väylänhoitajat toivovat, että veneilijät antaisivat heidän tehdä turvallisuuden kannalta elintärkeät huolto- ja korjaustyöt ilman turhaa häirintää.
”Valitettavan usein tullaan vauhdilla katsomaan lähelle, mitä nuo äijät puuhaavat. Laineiden aiheuttama keikutus hankaloittaa töitä ja lisää riskiä onnettomuuksille. Kahvat ylös kun näette, että ollaan töissä!”
Isakssonille ja Sjöbergille voi tulla työviikon aikana satoja maileja ajoa huoltoveneellä. Reittejä tarkistettaessa nopealla veneellä päivässä saattaa kertyä 150 mailia matkaa.
